Kymmenvuotias pikkutyttö palasi heinähommista mummolasta. Isot hait jalassa olin rehjustanut heinäseipäältä toiselle nappuloita jakamassa. Miten ne niin nopeasti ehtivätkin aina sen seipään latoa heinää täyteen seuraavaan reikään asti. Painoi se koppakin. Etteikö muka Suomessa ole käytetty lapsityövoimaa!

Oli mummolassa olo kivaakin, kun pääsin välillä papan kanssa ahvenia onkimaan ja mummon kanssa iltalypsylle. Kanatarhasta sain hakea munia. Kukkoa muistan hiukan pelänneeni. Joskus lähdettiin kyläänkin metsän lävitse. Kauppa-auton odottaminen on jäänyt lähtemättömästi mieleen ja vallan mukavaa oli, jos pappa vei hevosella kuuden kilometrin päähän oikeeseen kauppaan. Se oli se punainen, puinen rakennus siinä Talviaisten kylän keskellä. Toisella puolella tietä oli pankki.

Muistan vielä sen hempeän keltaisen värin ja nutuntekeleen keittiön pöydällä, kun saavuin mummolasta kotiin. "Mitä tuosta tulee?" kysyin mammalta. "Äitis tekee lapsellensa." sain vastauksen. Mamma ei ollut ollenkaan vuolaspuheinen mummo. Jaa minun äitini ja lapsellensa? Siitä paikasta kipaisin parturin puolelle nojatuoliin istumaan. Äiti jutteli asiakkaan kanssa. Hän huomasi kyllä tuloni ja taisi sanoakin jotain kotiinpaluusta. En muista enää ja onko sillä merkitystäkään. Istuin hiljaa tuolissa ja katsoin äitiä tutkivasti. En oikein saanut selvää siitä, oliko äidin vatsa kasvanut. Joillakin naisilla olin nähnyt tosi isoja vatsoja. Äiti oli niin pieni vielä. Mietin vain kauhulla, että voiko noin vanha nainen saada vielä lapsen. Minusta äiti oli ihan ikäloppu jo. Tammikuussa täytti 31 vuotta.

Lokakuussa se sitten tapahtui! Siskolleni ja minulle syntyi pikkuinen veli. Olihan tuo vauva ihana tuhisija. Muistan kuulleeni isän ja äidin nimikeskustelun. Isä piti pientä veikkaa sylissä ja sanoi. "Mitäs isän pieni Pasi Antti?" Äiti totesi ykskantaan, että miksei samantien Pasi Anssi. Letkautus nauratti minuakin. Veli sai nimekseen Matin ja jossain välissä se Pasikin siellä kolmessa nimessä on. Tajusin syksyllä vasta, että mamma oli tullut meille Mattia hoitamaan. Eihän 60-luvulla pitkiä äitiyslomia ollut, eikä yksityisyrittäjä voinut sellaista ajatellakaan. Hiuksia leikkaamaan ja kähertämään vaan hetikohta sairaalasta päästyä.

Matti oli ihana pikkuveli ja niin kovin rakas minulle. Meille ilmestyi vuosien varrella uudenlaisia leluja. Eräänä jouluna Matti sai traktorin. Se oli sellainen päältäajettava ja jatkona oli vielä peräkärry. Se oli pojalle mieluinen lelu. Asuimme maaseudulla ja kesällä Matti seurasi tarkoin maanviljelijöitten hommia. Sen verran vauraampia olivat kotipuolessa tilalliset, että hevosia ei ollut työjuhtina, kuten mummolassa se Näpsä. Traktoreilla heinät meidän kylässä korjattiin talvisäilöön.

Taisin tulla uintireissulta, kun äiti tuli minua eteisessä vastaan. Oli ilmeisesti hiukan kytännyt tuloani. "Nyt et sitten ole vihainen Matille. Itse olit ne sinne alas jättänyt." Muuta ei äiti sanonut, mutta keittiöön mennessäni näin tilanteen. Traktorin peräkärryssä komeilivat minun 40 kuivattua kasviani melkoisessa rutussa! Sus siunakkoon! Nieleskelin itkua, kun korjailin kasveja. Sain pelastettua vain muutaman. Mielessäni vilisi monenlaiset ajatukset. Miten ehtisin keräämään vaadittavan määrän kukkivia kasveja? Miten selitän tämän opettajalle? Saan varmasti kuutosen nyt kasvien keruusta? Ja minä en saa olla vihainen Matille!

Olin kuivannut kasvit huolella ja jättänyt ne vihkon väliin ison vaatehuoneen alimmalle hyllylle. Murrosikäiselle oli melkoisen katkera kalkki niellä oma saamattomuutensa. Kesän helteet houkuttelivat uimaan. Kasvit voisi laittaa paperille myöhemmin. Oli totta, että koulun alkuun oli vielä aikaa. Eihän noilla mikään kiire vielä ollutkaan, mutta kuka käski minun jättää ne sinne alimmalle hyllylle! Eihän se Matti sitä kuormaa ilkeyttään tehnyt. Enkä oikein voinut maanviljelijöitäkään syyttää. Hyvän opin antoivat työnteosta omalla esimerkillään. Itketti asia silti! Minun syytänihän tämä oli. Vai vieläkö voisi syyn vierittää joulupukille..?

Matti pysyi viisaasti parturin puolella jommoisen tovin. En muista miten arjessa asia siitä eteni. Joskus olen sanonut, että olen ollut vain kerran vihainen veljelleni. Teettihän Matin puhdetyö minulle melkoisesti lisätyötä. Kasvit sain kaiketi kokoon vielä loppukesästä? Hyvä numero on ainakin todistuksessa. Mummolasta paluuni heinähommista muistin kuitenkin elävästi sinä hetkenä, kun sain nuorimman tyttäreni. Samanikäisenä kuin äiti pikkuveljeni.