Saunassa istutaan porukalla ja jonkun virkaan kuuluu löylyn heitto. Joku istuu löylyissä mieluummin yksin, omassa hyvässä seurassaan. Saunan riitit ovat silti jokaisella aivan oikeat. Saunan löylyistä kieltäytyjä saa usein ihmettelevän katseen. On meitäkin, joiden kuumansietokyky on heikentynyt. Saunassa viipyminen kestää silloin vain silmänräpäyksen ja saunominen suhteessa lämmittämiseen tuntuu melkoisen turhalta. Ei se sitä silloinkaan ole.

Tänään odotti telttasauna Jijonassa campolla lämmitystä. Istuimme nuotion ääressä, kun SaunaTonttu saapui paikalle. "Ilmoittakaa vain minulle, kun haluatte saunaan. Se on sytytyksestä 22 minuutin päästä valmis kylpemistä varten." Melkoinen kommentti kolmelle naiselle. Asiasta kehkeytyikin mielenkiintoinen ja syvällinen keskustelu. Jännite mies-nainen säilyi koko sananvaihdon ajan. Pohdimme saunomisen syvällistä ydintä ja nykytekniikan avulla mitattavaa 22 minuutin aikaa. Mielipiteiden vaihto tuntui vaativan melkein puheenvuorojen kirjaamisen keskustelupöytäkirjan muotoon. Sanankäänteet olivat varsin virallisia ja pyrkivät ehdottomaan tarkkuuteen.

Nuotion toisella puolella istui Martti, vastapäätä minua. Näin silmissäni pienen pojan, jonka isä on opettanut saunomisen rituaaleihin. Vesien kantamisen saunaan, puiden rahtaamisen kiukaan ja veden lämmitystä varten, pilkkeiden asettelun pesään ja tulitikun raapaisun. Saunominen alkaa jo paljon ennen ensimmäisten löylyjen heittämistä kiukaalle. Saunan lämmitystoimet virittävät mielen rentouttavaan löylyssä istumiseen. Vaatteet riisutaan pukuhuoneen naulakkoon. Sinne jätetään murheet, roolit ja tittelit. Saunassa istumme sellaisina kuin olemme. Kertojan kielikuvat luovat nuotion ympärille sanoinkuvaamattoman tunnelman. Suomessa saunomiseen kuuluu kesällä vastan teko. Jijonassa en ole nähnyt vihtaakaan.

Martti oli tänään SaunaTonttu. Joku tuumasi, että tontusta tulee mieleen tonto eli typerys, mutta mielsimme nyt tontulle positiivisen hengen. Keskustelussa vilahtivat myös saunamajuri, saunamikko ja joitain nimityksiä saatoin unohtaakin. Saunan lämmityksestä oli kuitenkin kysymys kaikkine rituaaleineen. Martti kertoo olevansa saunahullu ja tajuan asian varsin hyvin, kun kuuntelen hänen leppoisaa muisteluaan. Isällä on tärkeä osa perinteissä. Martti on rakentanut monta saunaa. Hyvän saunan tekemisen opit ovat siirtyneet hänenkin pojalleen. Taitaa sen kuulemma vielä paremmin kuin Martti itse. Se on aikamieheltä paljon sanottu. Pojan ja isän väleissä säilyy usein kilpailuhenki lävitse koko elämän. Tunnen syvää kunnioitusta sanojaa kohtaan.

Kiukaan uuni on ladattu pienillä syttypuilla. Tikulla raapaisusta alkoi sovittu ajanmittaus. SaunaTonttumme on hyvin itsevarmasti tuonut eteemme 22 minuutin etapin. Onhan meitä epäilijöitäkin matkassa mukana. Naiset laittavat vastaan, vaikka vain periaatteesta. Nuotiossa loimuaa tuli. Keskustelujen lomassa tulee väliaikatietoja kuluneesta ajasta. Lavis-lavatanssijumppa -aihe saa SaunaTontun pyytämään: "Voitko näyttää meille esimerkin asiasta?" Älypuhelimet nousevat taas arvoon arvaamattomaan. Kohta soi "Kultainen nuoruus" ja sen mukana painon siirrot ja valssin askeleet campon epätasaisella maa-alustalla. Valvomon "Mikä kesä" kehkeyttää lanteet mukaansatempaaviin buggan askeliin.

Älypuhelimen ajanotto näytti 23 minuuttia! Olimme hetkeksi unohtaneet pääasian, saunan lämmityksen ja aikarajan. Kiirehdimme telttasaunan luo. SaunaTonttu jäi, varmana asiastaan, istumaan paikalleen. Kousikkaan vettä ja kiukaalle. Kiuas palkitsi lämmittäjän auvoisella pihahduksellaan. Telttasauna oli valmis ensimmäisiä saunojia varten.

Suomalainen sauna, Jijonassa. Oikeaoppisesti, SaunaTontun lämmittämänä.

Sain viettää vuoden 2013 juhannusviikon Suomussalmella ja eteeni tuotiin koskettavat tapahtumat lähihistoriasta, jos sitten sain tuta kalastuksen kirotkin. Jouduin soutajan paikalle ja siihen ei koskaan istuteta parasta miestä saati sitten naista. Kun käskystä huopasin, niin kohta pitikin soutaa. Koskaan ei osunut kohdalleen, paitsi airo verkkoon vähän väliä.  Mato-ongella onnistuin saamaan ahvenia. Pitkä vapa heitti ahvenen joskus toiselle puolelle venettä tai sitten keulassa istuvan kasvoille. Aiemmat kymmenvuotiaan kalastustaitoni olivat selvästi ruostuneet. Onneksi en joutunut perkaamaan saalistani. Paistetut ahvenet toivat lapsuuden muistot elävästi mieleen. Onkiretket papan kanssa ja mummon paistamat herkulliset ahvenet. Taito oli paistajalla hyppysissä tälläkin kertaa.

Juhannukseen kuuluu tietysti juhannustanssit ja kellohame sai melkoista pyöritystä paikallisen tanssitalon parketilla. Voi sitä valssin keinuntaa ja fuskun joustoa ja kuvioita. Nautin tanssimisesta täysin rinnoin. Vaihtopusero olisi ollut tarpeen. Juhannuspäivä oli lämmin ja sali täynnä pyörähtelijöitä. Minulla oli tanssittaja omasta takaa ja se takasi varman viennin koko illaksi. Ehdin havaita tauolla paikallisen peräkylän poikien rivistön ja miettiä, että monet miehet viettävät näillä seuduilla yksinäisiä iltoja. Osa varmaan vasten omaa tahtoaankin.

Olen aina halunnut kerätä niittyvilloja ja nyt minulle tarjoutui siihen erinomainen tilaisuus. Kävelin pitkät lenkit ja välillä poikkesin tien sivuun. Sain kuivattavaksi melkoisen kimpun. Niittyvillojen aika alkoi olla hieman ohitse, mutta onneksi löytyi vielä koossapysyviäkin. Matkalla törmäsin poroihin. Oli aika puhuttelevaa tavata luonnoneläimiä läheltä niiden omilla asuinsijoillaan. Porot ovat selvästi tottuneet turisteihin. Autoja ne eivät hätkähtäneet ollenkaan, ehkä kuitenkin hieman tiellä kulkevaa yksinäistä tallustajaa. Pikkuporolle tuli nälkä keskellä tietä ja sain mahdollisuuden kuvata hetken rauhassa.

Vieraanvarainen isäntäni halusi esitellä minulle Suomussalmen historiaa. Kiersimme kaikki mahdolliset muistomerkit ja saavuimme viimeinen Raatteentien muistomerkille. Historia ei ollut koulussa lempiaineitani, joten sukelsin eteenpäin täysin avoimin mielin. Esitteestä luin jälkeenpäin, että Raatteentiellä käytiin yksi merkittävimmistä Talvisodan ratkaisutaisteluista. Suomussalmelle hyökänneiden neuvostoliittolaisten joukkojen tarkoituksena oli katkaista Suomi. Korsuorkesterin laulu Raattentie kertoo asian varsin elävästi. (Kopioi allaoleva linkki ja kuuntele video tai lue laulu kursivoidusta tekstistä.)

Muistomerkki on kunnianosoitus veteraaneille ja sodassa 1939 - 1940 olleille sekä sodasta kärsineille. Kivet kuvaavat Talvisodassa Suomussalmen taisteluissa kaatuneita suomalaisia ja neuvostoarmeijan sotilaita. Muistomerkin on suunnitellut Erkki Pullinen.

Sodanjälkeinen sukupolvi, johon itsekin lukeudun, ei voi käsittää kuin pienen siivun siitä, mitä vanhempamme ja meidän isovanhempamme ovat joutuneet kokemaan. Elämme vieläkin sodan varjoissa. Olemme siirtäneet tapahtumia sukupolvilta toiselle. Käsittelemättöminä. Puhumattomina. Toivottavasti joku jälkeläisistämme pystyy katkaisemaan kauhua ja pelkoa aiheuttaneiden tapahtumien ketjun.

Käänsimme Audin keulan kohti Kanta-Hämettä. Getzini oli närkästynyt viikon yksinolosta ja akku oli sanonut yhteistyösopimuksen kanssani irti. Kaikkea mahdollista kikkaa yritettiin, jotta olisin voinut jatkaa matkaani kotiin. Mikään ei tepsinyt. Uuden akun osto oli edessä. Aika pieniltä tuntuivat autoon liittyvät murheet, vaikka kotiin olikin olevinaan jo kiire. Kotimatkalla kertasin viikon tapahtumia. Olen niihin palannut monesti senkin jälkeen. Palasin vieläkin.

Kerran tulin kansakoulun alaluokilta lokakuun seitsemäntenä päivänä ja ilmoitin äidille, että olen kutsunut Ulla-opettajan nimipäiväkahville. Olisittepa nähneet äidin ilmeen, kun hän teki muutenkin täydet työpäivät liikkeessä. Ei meillä ollut pullaa joka päivä syötäväksi, eikä ollut tapana juhlia nimipäiviä. Minä vaan niin tykkäsin opettajasta ja minusta oli hieno ele kutsua hänet kahvittelemaan. Tuossa asiassa olen varmaan tullut isääni, joka on kiperiä tilanteita aina naisilleen järjestänyt. Onneksi alakerrassa oli pieni kyläpuoti, joten äiti ei aivan pulaan jäänyt asiassa.

Muistan äidin palapaistin. Sen parempaa kastiketta ei kukaan ole minulle vielä tarjonnut. Raa´asta perunasta, sipulirenkaista ja lenkkimakkarasta kerroksittain valurautapataan ladottu ja pitkään haudutettu ruoka vei kielen mennessään. Kaikki oli ensin ruskistettu hieman paistinpannulla. Se oli oikein pakkaspäivän herkkuruokaa. Äidin pannukakku oli kuin Pyreneitten vuoret ja banaanikakku mehevää. Mansikkahillokin oli sitä kunnon mansikkamollukkahilloa. Täytekakku tehtiin kerran vuodessa, Tapaninpäivänä. Siskoplikka on syntynyt 27. joulukuuta ja onhan elämässä jotain kompromisseja tehtävä. En tiedä mistä äiti sen kuorrutuksen opin oli saanut, mutta sellaista en ole muitten tekemänä kakkua saanut. Siskon kanssa se taito osataan.

Äiti oli taitava käsitöiden tekijä. Kapiot oli kauniisti kirjailtu ja appivaari tykkäsi kovasti äidin tekemistä neulakintaista rukkastensa sisällä. Mummokin tiuskasi 70-luvun laamapaita-flanellipaitojen aikaan: "Olitte niin kauniisti pujettuja aina pienenä!" Äitihän niitä mekkoja väsäili. Myöhemmällä iällä suihkivat sukkapuikot kovasti, enkä osaa edes arvailla kuinka monet pitsisukat äiti tekikään. Muistin tänään, että yhdet siniset on mukanani talven varalle täällä Espanjassakin. Keskimmäiseni vei joskus punaiset, kun ne olivat hänen mielestään niin kauniit.

Ensimmäinen tyttäreni sai 1-vuotislahjaksi mummon neuloman nuken, jonka ristimme Kalleksi, vaikka se tyttö olikin. Kalle virui ja vanui jokapäiväisessä käytössä pari vuosikymmentä, kunnes aiempi tipsuni, Nöpö, oli sen raahannut pihalle. Ajoin ruohoa ja lykkäsin ruohonleikkurin liian lähelle. Kalle hajosi tuusannuuskaksi pienessä hetkessä. Soitin äidille. Asia harmitti minua niin suuresti. Pyysin häntä tekemään uuden nuken. Ei kulunut kauaa, kun posti toi äidin synnyinsijoille Venlan.

Monta äidin tekemää lankapalloa hävisi pihaleikeissämme ja kaltoin kohdelluiksi tulivat oman pappani tekemät kaulainpuutkin. Pesäpalloa piti pelata kotona, vaikka se jumppatunneilla oli täyttä myrkkyä. Pelotti se kova pallokin. Äiti oli saanut palloonsa opin kansakoulussa ja taitavasti hän niitä meille tekikin. Sisällä taisi olla korkkia ja jotain parturi-kampaamon tuotteiden fylleinä tullutta pehmikettä. Jäätyään eläkkeelle hän opetteli vielä lasitöiden tekemisen. Äiti suunnitteli monet lasityönsä itse ja reumaiset kädet olivat taatusti kovilla töitä valmistaessa.

Jos minusta äiti oli ikäloppu jo silloin 31-vuotiaana saadessaan pikkuveljeni, niin muistan kuitenkin miten kaunis hän oli. Mieleen on jäänyt 70-luvun pitkä punamusta juhlamekko. Äiti oli kuin kuningatar. Kauniit, isot ja vaalean ruskeat silmät olivat kuin piste iin päälle. Äiti oli tarkka kropastaan. Hän lähti mielellään lenkille kanssani, vaikka mutisikin, että aina on oltava raitilla, kun Pirjo tulee kotiin. Minä yritin karistaa kiloja ja tietysti oli joka kerta toiveena nähdä kylän komeita poikia. Muutama hupaisa juttu tulee mieleen lenkeiltämme, mutta kaikkeahan ei tarvitse kertoa.

Mielessä on vieläkin ne keltaiset pitkät housut, jotka ostin Jokisen liikkeestä Vammalasta. Niissä oli kummassakin lahkeessa sivussa ns. muurahaisen polku. Housut olivat kevään suurinta muotia. Minulla oli ollut tarvittava raha siihen, että sain ne itselleni liikkeestä ja puolet jäi velaksi. Kun äiti kuuli asian, hän selvästi närkästyi ja antoi minulle toisen puolen: "Tämän viet heti huomenna liikkeeseen ja maksat laskun." Äiti ei voinut sietää velkaa. Kun minä lakkasin käyttämästä niitä pitkiksiä, niin äiti käytti ne loppuun. Meillä ei vaatteita turhaan roskikseen heitetty.

Äidin elämä oli pitkää päivätyötä ja monenlaisia murheita. Niinhän meidän jokaisen elämä on. Ei me lapsetkaan varmasti osattu aina äitiä avittaa oikealla tavalla arjen asioissa. Siivousinspiksiä me siskon kanssa saimme silloin tällöin ilman äidin pyyntöä. Veljelleni annoin viime kesänä ruskean, kokoontaitettavan kauppakassin ja sanoin sen tuoneeni joskus äidiltä. Velmies muisteli käyneensä kassin kanssa kaupassa ruokaostoksilla. Äiti kertoi kerran laittaneensa pikkuveljen pankkiin maksamaan laskua, kun ei itse töiltään ehtinyt. Pankinjohtaja oli pyytänyt kirjoittamaan nimen kuittiin. "Toinen nimi vielä" oli johtaja sanonut. Kuitissa luki MATTI MATTI. Matti oli äidin "silmäterä".

Vain muutama vuosi on aikaa siitä, kun siskon kanssa sisustimme äidin huonetta dementiayksikössä asuttavaan kuntoon. Teimmekö sen äidin mieleiseksi, sitä emme voi tietää. Jokainenhan meistä ajattelee omasta kokemuspohjastaan käsin arjen asioita ja toisen ihmisen tarpeita. Äidillä oli  todettu muistisairaus, alzheimer. Kotona hän ei voinut enää asua. Tänään tuon huoneen sisustus on purettu. Äiti on nukkunut yöllä viimeiseen uneen hoitajan syliin. Äiti sai kauniin ja lohdullisen lähdön lopulliseen kotiinsa. Hänestä huolehdittiin inhimillisesti viimeiseen henkäykseen asti.

Tänään on mielessä risteilleet monet muistot.  "Missä olet äiti?" on tehnyt mieli kysyä monta kertaa. Muistisairaus on ollut jopa raastava meidän läheisten osalta. Olisi pitänyt ymmärtää kysyä monta asiaa paljon aiemmin. Miksi sitä ei tajua aikanaan? Jossain vaiheessa on ollut suuri kapinointi vanhempia vastaan. Myöhemmin on herännyt ajatus siitä, missä oloissa omat vanhemmat ovat kasvaneet ja millaiset eväät he ovat saaneet elämään. Asia on avartanut omaa näkulmaa. Elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Sodan jaloista niukkuuden kautta nykyhetkeen. Huomaan, että muistoni äidista ovat hyvin työkeskeisiä. Äiti tulee mieleen asioista, joita hän on käsillään tehnyt.

Tämä päivä on ollut täynnä haikeutta. Samalla myös täynnä kiitollisuutta ja äidin kohtaamista niissä hetkissä, missä kulloinkin elettiin. Välähdyksiä sieltä täältä. Suurimman osan omista vuosistani olen asunut kaukana äidistä. Omassa aikuisessa arjessa äiti oli mukana puheluitten kautta. Mummo jäi omille lapsilleni etäiseksi pitkän välimatkan takia. Mummon syliin ei voinut kipaista milloin vaan. Asia tuntui monesti surulliselta. Olisipa ollut edes tämän päivän tietotekniikka käytettävissä.

Äidillä oli hyvä huumori ja elämä kantoi häntä arjen pienten asioiden avulla eteenpäin. Puutarhan hoito ja sienestys olivat hänelle intohimoja. Talven varalle oli aina monenlaista hyvää varastossa. Niistä riitti jaettavaksi meille lapsillekin. Venla oli äidin viimeisen vuoden tärkein kaveri kainalossa. Unilelu, joka saa sijansa mukana äidin viimeisellä matkalla.

Surutyö on alkanut jo vuosia sitten, mutta mitä on äiditön elämä? Sitä en vielä oikein ymmärrä.

Äitini, In Memoriam

Halusin edetä urallani eteenpäin. Tavallinen rutiinityö ei ole kiinnostanut koskaan. Olen halunnut haastaa itseäni ja joskus jopa ruoskiakin kohti omia tavoitteitani. Seurakunnan talouspäällikön virka antoi 25-vuotiaalle nuorelle naiselle melkoista haastetta. Olinhan ensimmäisen talouspuolen viranhaltija seurakunnassa. Monia talouden rakenteita piti luoda uuteen malliin, jotka sitä ennen tehtiin rimaa hipoen. Kuvittelin nuoruuden unelmissani seurakunnan seesteiseksi työpaikaksi. Törmäsin kuitenkin puoluepolitiikkaan ja pankkipolitiikkaan. Työpaikkakiusaamiseenkin.

Luoja otti ohjat käsiinsä ja antoi ukkosilman puuttua asiaan. Yksi salamanisku ja kirkko roihusi täydessä tulessa. Elettiin 1980-luvun korkeitten korkojen aikaa ja juuri ennen toista äitiyslomaani olin allekirjoittanut kirkkoneuvoston päätöksen mukaisesti vakuutusasiakirjat, joilla kirkon vakuutusarvoa korotettiin kaksinkertaiseksi. Seurakunta joutui äkkirikkaan kiroihin, kuten paikallisessa lehdessä kirjoitettiin. Hallinto kiisteli rahojen sijoittamisesta ja pankit taistelivat tarjouksillaan osuuksistaan. Minä onneton olin paikallisen pankin toimitusjohtajan vaimo. Viranhaltijana, jona olin myös kirkkovaltuuston puheenjohtajan puoliso. Ollakko vaiko eikö olla? Sänkykamarissa asioita ei kuitenkaan sovittu. Pahassa välikädessä olin kumminkin.

Kinkerit kuuluivat seurakunnan toimintaan vielä 1980-luvulla. Muistan myös ensimmäiset kinkerini mummolassa. Pappa oli melkoinen sanan säilän käyttäjä ja varoitteli, että pappi pistää pöydän alle, jos ei osaa lukea. Olin hiihtolomalla mummolassa ja juuri tulevien kinkereitten aikaan. Mummo ei meinannut saada minua millään pirttiin kuuntelemaan Jumalan sanaa. Auktoriteettejä vielä silloin peläten tulin kuitenkin esiin kolostani. Muistan kuin eilisen päivän sen naulakon alla olevan penkin, jolla istuin. Sydän takoi rinnassani, kun Raamatun luku alkoi. Koskaan ei tullut minun lukuvuoroani, mutta se pöydän alle joutuminen laittoi pelkoni äärirajoille.

Piiskasin itseäni eteenpäin ja suoritin melkoisella lukemisella KLT-kirjanpitäjän  ja HTM-tilintarkastajatutkinnot samana syksynä eli vuonna 1992. Seurakunnan työn olin jättänyt taakseni oman työni ja mieheni luottamustehtävän ristiriidan takia. Olihan se miehellenikin melkoinen nöyryytys, kun hänet esiteltiin seurakunnan talouspäällikön miehenä. Silloisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana.

Kunnallispolitiikkaan ajauduin myös jostain pätemisen tarpeesta, sitoutumattomana. Puoluepolitiikasta en ymmärtänyt silloinkaan mitään. Olin juuri suorittanut tuon tilintarkastajatutkinnon, mutta kunnallisesta elämästä en ollut perillä. JHT-kuntatarkastaja sattui olemaan, arvonsa tunteva, eläkeiässä oleva mies, joka ei paljon neuvoja jaellut. Vastauksia kysymyksiin ei häneltä saanut. Olihan meidät valittu tehtäväämme kuntalaisten arvostamalla luottamuksella ja sen mukaan meidän piti osata tarkastustehtävämme hoitaa. Minä olin se pakollinen nainen.

Muistan vieläkin ne aamukahvihetket, joilla tarkastukset aloitettiin. Kaikki savolainen lupsakkuus puuttui. Vain se puukko tuntui olevan selässä. En pystynyt nostamaan kahvikuppia käteeni ilman tärinää. Jätin juomisen ja selitin juuri juoneeni kotona. Väistin myös yhteiset lounaat. Haarukka ei tahtonut osua suuhun. En tuntenut istuvani sillä pallilla, johon minut oli asetettu. Kyllä jokainen tajusi jännitykseni, mutta sen alkuperä selvisi itselleni vasta vuosien jälkeen.

Ne kinkerit! Olen antanut anteeksi papalle, sen hänen mielestään ehkä hyväntahtoisen leikinlaskun pöydän alle laittamisesta. Hiukan vaikeaa on ollut anteeksianto lukioaikaiselle historian opettajalle, joka teki lukiovuosistani helvetin. Kenellekään en voinut asioista silloin kertoa. Ei vanhemmilla ollut aikaa omilta kiireiltään ja jälkeenpäin olen tajunnut, että olisiko heillä ollut eväitäkään puuttua lapsen ja nuoren silloisiin ongelmiin. Minähän olin aina "siinä iässä", kuten asia ilmaistiin. Joskus mietin, että milloinhan se ikä oikein loppuu?

Joskus on hyvä mennä ajassa taaksepäin ja miettiä, mitkä polut ovat johtaneet tähän hetkeen. Sydän takoi vimmatusti koulutuspäivilläkin, kun piti esitellä itsensä ja se oma esittelyvuoro läheni. Enää se sydän ei ole kurkussa. On suurta onnea, kun voi syöksyä uusiin tilanteisiin vapaana entisistä kahleista. Menneisyyden käsittely on antanut uuden suunnan elämään. Tänä päivänä joskus jopa ihmettelen uskallustani heittäytyä elämän virran vietäväksi.

Jokainen päivä on suuri lahja.

Oli mummolassa olo kivaakin, kun pääsin välillä papan kanssa ahvenia onkimaan ja mummon kanssa iltalypsylle. Kanatarhasta sain hakea munia. Kukkoa muistan hiukan pelänneeni. Joskus lähdettiin kyläänkin metsän lävitse. Kauppa-auton odottaminen on jäänyt lähtemättömästi mieleen ja vallan mukavaa oli, jos pappa vei hevosella kuuden kilometrin päähän oikeeseen kauppaan. Se oli se punainen, puinen rakennus siinä Talviaisten kylän keskellä. Toisella puolella tietä oli pankki.

Muistan vielä sen hempeän keltaisen värin ja nutuntekeleen keittiön pöydällä, kun saavuin mummolasta kotiin. "Mitä tuosta tulee?" kysyin mammalta. "Äitis tekee lapsellensa." sain vastauksen. Mamma ei ollut ollenkaan vuolaspuheinen mummo. Jaa minun äitini ja lapsellensa? Siitä paikasta kipaisin parturin puolelle nojatuoliin istumaan. Äiti jutteli asiakkaan kanssa. Hän huomasi kyllä tuloni ja taisi sanoakin jotain kotiinpaluusta. En muista enää ja onko sillä merkitystäkään. Istuin hiljaa tuolissa ja katsoin äitiä tutkivasti. En oikein saanut selvää siitä, oliko äidin vatsa kasvanut. Joillakin naisilla olin nähnyt tosi isoja vatsoja. Äiti oli niin pieni vielä. Mietin vain kauhulla, että voiko noin vanha nainen saada vielä lapsen. Minusta äiti oli ihan ikäloppu jo. Tammikuussa täytti 31 vuotta.

Lokakuussa se sitten tapahtui! Siskolleni ja minulle syntyi pikkuinen veli. Olihan tuo vauva ihana tuhisija. Muistan kuulleeni isän ja äidin nimikeskustelun. Isä piti pientä veikkaa sylissä ja sanoi. "Mitäs isän pieni Pasi Antti?" Äiti totesi ykskantaan, että miksei samantien Pasi Anssi. Letkautus nauratti minuakin. Veli sai nimekseen Matin ja jossain välissä se Pasikin siellä kolmessa nimessä on. Tajusin syksyllä vasta, että mamma oli tullut meille Mattia hoitamaan. Eihän 60-luvulla pitkiä äitiyslomia ollut, eikä yksityisyrittäjä voinut sellaista ajatellakaan. Hiuksia leikkaamaan ja kähertämään vaan hetikohta sairaalasta päästyä.

Matti oli ihana pikkuveli ja niin kovin rakas minulle. Meille ilmestyi vuosien varrella uudenlaisia leluja. Eräänä jouluna Matti sai traktorin. Se oli sellainen päältäajettava ja jatkona oli vielä peräkärry. Se oli pojalle mieluinen lelu. Asuimme maaseudulla ja kesällä Matti seurasi tarkoin maanviljelijöitten hommia. Sen verran vauraampia olivat kotipuolessa tilalliset, että hevosia ei ollut työjuhtina, kuten mummolassa se Näpsä. Traktoreilla heinät meidän kylässä korjattiin talvisäilöön.

Taisin tulla uintireissulta, kun äiti tuli minua eteisessä vastaan. Oli ilmeisesti hiukan kytännyt tuloani. "Nyt et sitten ole vihainen Matille. Itse olit ne sinne alas jättänyt." Muuta ei äiti sanonut, mutta keittiöön mennessäni näin tilanteen. Traktorin peräkärryssä komeilivat minun 40 kuivattua kasviani melkoisessa rutussa! Sus siunakkoon! Nieleskelin itkua, kun korjailin kasveja. Sain pelastettua vain muutaman. Mielessäni vilisi monenlaiset ajatukset. Miten ehtisin keräämään vaadittavan määrän kukkivia kasveja? Miten selitän tämän opettajalle? Saan varmasti kuutosen nyt kasvien keruusta? Ja minä en saa olla vihainen Matille!

Olin kuivannut kasvit huolella ja jättänyt ne vihkon väliin ison vaatehuoneen alimmalle hyllylle. Murrosikäiselle oli melkoisen katkera kalkki niellä oma saamattomuutensa. Kesän helteet houkuttelivat uimaan. Kasvit voisi laittaa paperille myöhemmin. Oli totta, että koulun alkuun oli vielä aikaa. Eihän noilla mikään kiire vielä ollutkaan, mutta kuka käski minun jättää ne sinne alimmalle hyllylle! Eihän se Matti sitä kuormaa ilkeyttään tehnyt. Enkä oikein voinut maanviljelijöitäkään syyttää. Hyvän opin antoivat työnteosta omalla esimerkillään. Itketti asia silti! Minun syytänihän tämä oli. Vai vieläkö voisi syyn vierittää joulupukille..?

Matti pysyi viisaasti parturin puolella jommoisen tovin. En muista miten arjessa asia siitä eteni. Joskus olen sanonut, että olen ollut vain kerran vihainen veljelleni. Teettihän Matin puhdetyö minulle melkoisesti lisätyötä. Kasvit sain kaiketi kokoon vielä loppukesästä? Hyvä numero on ainakin todistuksessa. Mummolasta paluuni heinähommista muistin kuitenkin elävästi sinä hetkenä, kun sain nuorimman tyttäreni. Samanikäisenä kuin äiti pikkuveljeni.

Edellisenä päivänä minulle oli soitettu kehitysvammaisten ylläpitämästä Matkahuollosta: "Pirjo, lähettämäsi paketti on tullut takaisin." Olin sen lähettänyt kolme viikkoa sitten. Vastasin, että mietin asiaa illan. Olin tehnyt tilintarkastuksen kahteen saman omistajapohjan hallitsemaan yritykseen ja papereiden valossa yritysten taloustilanne näytti todella surkealta. En keksinyt muuta keinoa saada työlleni vastinetta kuin lähettämisen jälkivaatimuksella Matkahuollon kautta. Muuten eivät markat koskaan kirstuuni kilahtaisi. Yrityksillä ei ollut rahaa noutaa lähetyksiä, joten lähetys palautui määräajan jälkeen. Nohevat yrittäjät laittoivat rikospoliisin asialle. Ratkaisu se oli tuokin rahattomuudelle ja samalla melkoista yhteiskunnan varojen väärinkäyttöä.

Ammattitilintarkastajan työ oli mielenkiintoista ja samalla myös hyvin intiimiä keskustelua papereitten ja yrittäjien kesken. Monella yrityksellä oli ongelmia 1990-luvun laman jälkeenkin. Olin jostain syystä saanut maineen kilttinä tilintarkastajana, vaikka raporttini tarrasivatkin kipeisiin ongelmakohtiin. Minua oli helppo lähestyä, mutta kaikki asiakkaat eivät oivaltaneet, että minunkin palvelukseni maksavat. Paljon jäi saamatta, kun samaan aikaan perintätoimiston ihminen sairastui burnouttiin. Elettiin 2000-luvun alkuvuosia.

"Kyllä, olen tehnyt tilintarkastuksen kyseisiin yrityksiin." vastasin poliiseille. Kerroin, että minulle oli soitettu Matkahuollosta edellisenä päivänä ja selvitin myös sen, miksi olin laittanut jälkivaatimuksella paperit eteenpäin. Huolestuneena kysyin poliiseilta, että kun teillä on oikeus hakea paperit, niin miten minun saamisieni nyt käy? Rikospoliisi katsoi minua portin takaa silmiin ja sanoi: "Me haemme paperit tänään, mutta emme luovuta niitä ennenkuin sinä olet saanut tarkastuksesta rahasi." Lupasin ilmoittaa rahojen saapumisesta tililleni.

"Kiitos," En keksinyt siihen tilanteeseen monisanaisempaa vastausta. Pala kurkussani oli liian suuri. Olen väittänyt, että Suomessa ei ole minkäänlaista oikeutta, mutta tässä tilanteessa tunsin oikeuden olevan puolellani. Ehkä yritysten taustalla oli jotain, joka havahdutti myös rikospoliisin? Pakollinen matka Maijalla oli kuitenkin ajettava rikosilmoituksen takia. Sain rahat nopeasti tililleni ja siltä osin talouteni menot tulivat taas paikatuksi. Kiitos yrittäjien tajunnan tason laskun. Paperit olivat hyvässä tallessa maksuun asti.

Pari vuotta myöhemmin eräs kirjanpitoasiakas teki yritystäni vastaan rikosilmoituksen. Yrityksellä oli rästejä noin 4.500 markan edestä. Syytteeseen oli koottu monenlaisia väitteitä, jotka kuulustelussa seuraava kirjanpitäjä kumosi. Viimeisin väite oli ylisuuri laskutukseni. Poliisi vertasi sitä alueen kirjanpitäjien laskutukseen ja totesi, että syyte on aiheeton. Saatavani olivat siis aiheellisia, mutta ovat tänäkin päivänä vielä maksamatta.

Maijalla olisi asiaa jonkun muun pihaan. Säästän kuitenkin verovaroja tältä osin ja nielen karvaan rahallisen tappioni.

Mummo sai aikaan tuon kammon jo varsin varhain. Ilman saappaita en saanut kulkea pihaa kauemmaksi. "Siellä on matoja." Muistan miten näin vielä murrosikäisenä painajaisia jättiläiskäärmeistä, jotka tulivat sieltä tietystä kivikosta kohti peltopolkua, jota kulkin. Heräsin aina hiestä märkänä. Joskus, kun katselin teeveetä yksin kotona, nostin jalkani nojatuoliin. Kuvittelin, että tuolin alla vaanii vähintäänkin rantakäärme. Yleensä mielikuvitukseni teki siitä jättiläisen. Pääsin irti kammostani, kun suunnittelin, että sitten kun asun yksin, otan itselleni lemmikiksi jonkun booan.

Sitä käärmettä en koskaan ottanut, enkä muuten mummolassakaan nähnyt kuin yhden vaskitsan. Liskot ovat kiehtoneet minua aina. Suihkuhuoneen peilissä on kaksi keltaista liskoa, soittimen päällä muutama ja kirpparilta löysin aivan ihanan lisko-cd-telineen. Korujakin on. Pari puusta tehtyä ja pari metallista. Elävää en kuitenkaan kotiini haluaisi.

Kaakonkulman omakotitalon pihalla oli pieni puupino. Se taisi olla noin metrin levyinen ja puolimetriä korkea. Oli jäänyt entisiltä asukkailta siihen kasvihuoneen kupeeseen. Otin päivän urakaksi siirtää puut grillikatokseen. Aurinko oli ne mukavasti jo kuivattanut. Sisilisko paistatteli päivää puun päällä. Miten minä voin häiritä sen rauhaa? En mitenkään. Onhan se vielä rauhoitettu eläinkin. Kyykistyin pinon eteen ja aloin jutella kaverille. Kohta ilmestyi esiin toinen, kolmas, neljäs ja viideskin. Melkoinen pesue pienessä pinossa. Siinä ne olivat tanassa jokainen, ja kuuntelivat höpöttelyäni. Kun lopetin, niin sisiliskot puikkelehtivat puupinon suojaan. Oli etsittävä toinen urakka sille päivälle.

Seuraavana päivänä menin tarkastamaan ovatko sisiliskot järkyttyneet eilisestä kohtaamisesta vai vieläkö löydän ne puiden suojasta. Jotain joutavanpäiväistä siinä juttelin ja niin ne tulivat yksitellen jälleen esiin. Jännää, että kaikki olivat erinäköisiä. En niille huomannut nimiä kuitenkaan antaa. Mistäs minä tiesin, kuka on poika ja kuka on tyttö. Tämä rituaali jatkui päivästä toiseen. Siinä me kohtasimme aivan naapurista eristävän pensasaidan kupeella.

Jonain päivänä aikuinen sisälläni sanoi: "Jos sinä Pirjo jatkat tuota sisiliskojen kanssa juttelua, niin kohta tulee pari valkotakkista ja sinua viedään lujaa piipaa-autolla." Saatoin kyllä kuvitella miten hupaisalta kyykkimiseni näytti ja puhumiseni puupinolle. Olisiko selitykseni "puhun vain sisiliskoille" uponnut noutajiin.

Sisiliskoja olen nähnyt aiemminkin elämässäni ja tämän jälkeenkin. Niillähän on mielenkiintoinen tapa pudottaa häntänsä, jos ne tulevat pahoin häirityksi. Sitä en ole itse koskaan nähnyt, mutta olen oikeastaan kateellinen niille. Monta kertaa on ollut tilanteita, jolloin pieni hännänpudotus olisi ollut ihan tarpeen. Olisihan sitä sitten ollut aikaa rauhassa kasvatella takaisin. Ja hännästä olisi saattanut tulla entistä ehompi.

Tein haastattelua kirjaan vuonna 1953 ja sitä ennen syntyneistä, siis henkilöistä, jotka olivat kokeneet sota-ajan. Minulla ei ollut listaa haastateltavista. Menin talosta taloon ja kysyin aina lähtiessäni: "Minkäikäisiä seuraavassa talossa asuu?" Tie näytti kerran jatkuvan eteenpäin, mutta minua ei neuvottu jatkamaan matkaa. Kiinnostukseni tietysti kasvoi. Ulko-ovi oli auki ja koputin oveen. Olin käynyt talossa edellisenä päivänä, mutta vastassa oli silloin haukkuva ajokoira ja puuhellan kahvaan sidottu irlanninsusikoira. Pihahäkeissä niitä oli monta muuta lisää. Nyt oven avasi heiveröinen nainen. Kun kerroin asiani ja nainen kuuli, että julkaistava kirja maksaa, niin sain luudalla sellaisen lähdön, että sen jälkeen en ole pelännyt minkäänlaista isoa koiraa. En edes sitä irlanninsusikoiraa.

Mutta tänään istuin nyt vastapäätä tuota vanhaa miestä. Eilinen oli takana vai oliko sittenkään? Alkuhaastattelussa kävin lävitse henkilötiedot, koulutuksen ja perhesuhteet. Harrastukset kiinnostivat myös kustantajaa. Pääsimme vihdoin sota-aikaan ja sotaan liittyviin muistoihin. Aikaan, joka sai haastatteluissa kyyneleen vierähtämään raavaammankin miehen silmäkulmaan. Joku oli joutunut kävelemään kepin kanssa kaikki sodan jälkeiset vuodet. Kaikkien vammat eivät näkyneet päällepäin ensisilmäyksellä. Ennen haastattelutyön vastaanottamista en osannut edes aavistaa sodassa olleiden kokemuksia ja miten syvällisiin keskusteluihin antautuisin useammassa talossa. Muutaman kuukauden pestin jälkeen aavistin surullisen pienen siivun asiasta.

Mies korjasi asentoaan, kun kysyin: "Tuleeko teille mieleen jotain erityistä sota-ajalta?" Vanha mies oli sotinut Suomen puolesta pitkän kaavan mukaan. Kaikki vuodet. "Kyllä tulee." vastasi mies ja oli pitkän tovin aika hiljaa. Minulla oli aikaa odottaa. "Saimme venäläisen sotilaan vangiksi ja puhkaisimme häneltä silmät." Muistan vieläkin tuon tilanteen kuin istuisin sen vanhan työpöydän ääressä. Olin aistivinani miehen äänen hieman sortuvan, kun hän kertoi asian. Siinä hetkessä kiitin hämäläistä syntyperääni. Tajuaisin asian vasta lähdettyäni talosta. Kirjoitin miehen sanat muistiin ja pyysin häntä tarkistamaan, olinko ymmärtänyt kaiken oikein. Mies allekirjoitti paperin ja tilasi kirjan.

Käynnistin auton ja ajoin seuraavalle linja-autopysäkille. Puhkaisimme vangilta silmät! Asia tunkeutui tajuntaani! Elävältä ihmiseltä puhkaistiin silmät! Itkin aivan solkenaan. Ensimmäisenä tuli mieleen itsesääli: "Voisinko  saada elannon perheelleni ja rahoittaa talon oston helpommalla?" Nopeasti palasin takaisin käytyyn keskusteluun. Mitä kaikkea tuo vanha mies oli saanutkaan kokea sodassa? Millainen viha kohdistui tuohon yhteen sotavankiin? Kaikki patounut viha sai väylän purkautua. Oliko se inhimillisesti oikein? Olivatko kaikki mukanaolleet teon puolesta vai oliko joku vastaan? Kysymykset risteilivät itkuni keskellä. Oliko mies kertonut tätä ennen kenellekään? Tuskin. Melkoinen häpeä kulki joka päivä mukana tai sitten oli kysymyksessä patologinen sadisti, joka ei tuntenut mitään.

Olen itse syntynyt 50-luvun puolivälissä ja väitän, että vielä minunkin lapseni ovat kasvaneet sodan varjossa. Omat vanhempani ovat siirtäneet alitajuntaisesti kasvatuksessaan sota-ajan asioita minulle ja minä taas niitä eteenpäin, kun en ole tiennyt katkaista ketjua. Oliko tuo vanha mies pysynyt kertomaan asiaa edes omille lapsilleen? Olivatko katkeruutta ja vihaa aiheuttavat kokemukset siirtyneet seuraavalle sukupolvelle ja heidän kauttaan taas seuraavalle? Kuka ei jaksanut paineita, haki kättä pidempää avukseen.

Kun vihdoin pystyin jatkamaan ajamista kohti Kaakonkulmaa, huokaisin hiljaa: "Kunpa nämä sodan kauhujen keskellä eläneet ihmiset voisivat edes yhden päivän elää vapaana kaikista rasitteista, mitä sota toi tullessaan." Kuinka moni heistä on saanut kipeästi tarvitsemaansa kriisiapua ja terapiaa? Töitä jatkettiin ja Suomi rakennettiin uudelleen. Työkeskeisyys voitti kaiken inhimillisyyden.

Kenelläkään ei ollut aikaa kysellä: "Miten sinä ihan oikeasti tänään jaksat ja voit?"

Vierailin aina silloin tällöin muutamassa vanhusten palveluyksikössä entisen Nöpö-tipsuni kanssa. Koirat ovat melkoisia terapiaelämiä, niin oli Nöpökin. Kaakonkulmalla yksi vanhempi mies sanoi kerran: "Jos tuosta koirasta ei pidä, niin itsessä on silloin vika." Varsinaiseen kaverikoiratoimintaan en ole halunnut liittyä. Se sitoisi minun käteni. En voisi koskaan mennä yksin ja olisin aikataulutettu käynteihin. Minulle sopivat paremmin extemporee-vierailut ja hiljainen toiminta. Niitä teen nykyisten tipsujenikin kanssa. Kaverikoiratoiminnassa saisin ottaa vain toisen koiran mukaani.

Nyt olin vain pikaisella käynnillä ja mies halusi jäädä autoon istumaan. Minulla oli jotain asiantynkää hoitajalle. Otin kuitenkin Nöpön mukaani. Olin päässyt ovesta sisään ja istahdin sohvalle odottelemaan ruokailuhetken päättymistä. Vieressäni istui paikan asukas Liisa. Hän oli jo ruokansa syönyt. Liisa ei ollut koskaan monisanainen, mutta tapansa mukaan hän kyseli asioita varsin tomerasti ja totisena. "Mikä tuo on?" Vastasin, että se on minun koirani. Nöpö sai kulkea vapaasti tilassa. Sillä oli jo niin paljon ikää ja itsesuojeluvaistoa, että se ei ollut vaaraksi vanhuksille. Rapsutuksista se kuitenkin tykkäsi kovasti, niin myös useimmat vanhukset Nöpön rapsuttamisesta.  "Mikä sen nimi on?" jatkoi Liisa. Vastasin: "Se on Nöpö."

Oli hetken hiljaista ja Liisa katsoi minuun: "Mikä sinun nimi on?" Kerroin nimeni ja kysyin Liisan nimeä, vaikka sen tiesinkin. Katsoin asian kuuluvan keskusteluun. "Mikä tuon nimi on?" osoitti Liisa Nöpöä ja vastasin taas kärsivällisesti tipsuni nimen. Monien kysymysten välillä toistui aina tuo koiran nimen kysymys. Varsinkin silloin, kun Nöpön häntä vilahti jossain. Liisa oli siis hetkessä mukana. Olin tutustunut Ohjaustoiminnan koulutusohjelmassa validaatio-menetelmään ja tiesin, että muistisairaan ajatuksia ei saa mitätöidä. "Olen sanonut jo monta kertaa, että Nöpö" -vastaus olisi katkaissut keskustelumme varmaan alta ajan.

Liisa kertoi muutamalla sanalla, että ystävä on tulossa. Olivat lähdössä mökille. Tuumasin, että on varmaan mukava lähteä ystävän kanssa viettämään päivää. "On." tuli lyhyt vastaus. Hiukan epäilin kenenkään tuloa, kun katsoin Liisan vaatetusta, mutta jos Liisa oli sitä mieltä, että ystävä tulee, niin se tulee. "Missä sinä asut?" Kerroin asuinpaikkani varmaan kahteenkin kertaan pikaisen käyntini aikana. Kävimme keskustelua myös ruokailusta. Lyhytsanaisesti siitäkin. Mitäs sitä turhaan jaarittelemaan, kun lyhyemminkin asioista selviää.

Olimme pitkän tovin aivan hiljaa. Yhtäkkiä Liisa kääntyi minuun päin ja tokaisi: "Missä sinun sika on?" Kysymys oli niin tyrmäävän yllättävä, että sain pidettyä naamavärkkini peruslukemilla ja vastasin: "Se on autossa." Liisa katsoi minua ja tyytyi vastaukseen. Liisan kysymykset loppuivat tähän ja hän ei taatusti ollut lukenut Viiviä ja Wagneria. Siinä hiljaa vierekkäin istuessamme sisälläni hykerteli ihan sietämättömästi. Kunhan tästä eestyn autoon ja kerron miehelleni keskustelun.

Sain asiani vihdoin toimitettua ja pääsin ovesta ulos. Sukelsin autoon ja kerroin malttamattomana Liisan kanssa käymäni keskustelun. Jostain syystä minun spontaani vastaukseni sika-kysymykseen ei saanut sellaista vastaanottoa kuin monet Viivi ja Wagner -sarjakuvat. Miehet ovat outoja!

Matkan varrella pysähdyttiin muutaman kerran jo ennen rajaa. Toinen pysähdys oli Pönttöbaarissa Vaalimaalla. Ihmettelin aikanaan tuota kyläläisten nimitystä ko. paikasta, mutta päättelin sitten, että varmaan se liittyy rakennuksen pöyreään muotoon. Pöntössä liikaa nauttineet ajoivat kotiinsa suojatien kautta, joka kulki rajavyöhykkeen tuntumassa.

Me jatkoimme kuitenkin lävitse Suomen ja Venäjän tullin. Huhtikuun lopun aurinko paistoi lämpimästi, mutta juoda ei uskaltanut, koska venäläisten klosettien taso saattaa olla mitä milloinkin. Pusikkoon en mene kuin äärimmäisessä hädässä ja sitä tilannetta en halunnut juomalla saada aikaan. Matkaa rajalta oli noin parin sadan kilometrin verran.

Kirjauduimme Moscow-hotelliin. Oli jo nälkä ja varsinkin kova jano. Hotellin yhteydessä on iso kauppa. "Nyt mennään ostamaan shamppanjaa pullo. Minulla on niin kova jano." sanoin Leenalle. Kerättiin koriin jotain syömistä ja sitten mentiin jano-osastolle. Niin, että mitä näistä? Ei aavistustakaan mitä pullon kyljissä luki. Hinnan mukaan varmaan valittiin, sieltä huokeimmasta päästä. Iloisesti kassia heilutellen palasin hotelliin.

"Avaan tämän nyt heti. Kieli kuivaa ihan juuri kurkkuun." Leena taisi ehtiä sanoa jotain sellaista, että avaa varovasti. Olin jo ehtinyt poistaa suojapaperin ja koskin rautalankaan. Silloin pamahti ja korkki lensi kattoon. Shamppanja ryöppysi pullon suusta ja minä juoksin kiireellä pulloineni kylppäriin. Pahin oli kuitenkin jo tapahtunut. Huoneemme peili, pöytä ja kokolattiamatto tuli hetkessä pestyä shampanjalla. Onneksi oli siivousalan ammattilainen huonekaverina. Kummankin lasiin herui pullosta enää pieni tilkka pohjaan. Hyvin alkoi viikonloppu! Onneksi ostimme myös ihan oikeaa vettäkin janojuomaksi.

Eremitaasin kaltaista näyttelyä en aikonut Leporantaan pystyttää, vaikka näyttely sielläkin tulisi olemaan varsin runsas kolmessa eri rakennuksessa. Eremitaasin näyttelyssä meillä oli tulkki matkassa. Muutaman huoneen verran jaksoin seurata, mutta varmaan on tosiasia, että paikka ei ole yhden päivän käynnin näyttely. Pitäisi olla aikaa enemmän. Kaupungin kiertoajelulla huokaisin monta kertaa. Melkoinen rakennuskulttuuri! Upeita, koristeellisia rakennuksia, siltoja ja patsaita. Paljon olisi katsomista kaupungissakin.  Ruokailu oli tilattu valmiiksi ravintolaan. Suolaista jo kaipasikin päivän kävelyn ja autossa istumisen jälkeen.

Lauantai-iltana tuli mieleen kotiinviemiset. Minä lopetin matkamuistojen ja tuliaisten oston ensimmäisen etelänmatkani jälkeen. Leena halusi viedä kirkkaita hieman yli rajoitusten. Kotikulmilla oli tuliaisten odottajia. "Vesipullossa olen vienyt ennenkin tullin lävitse." Smirnoffia vaan vesipulloon, niin täydestä menee! Korkki auki ja vaihto toiseen pulloon. "Mikä tässä oikein on? Ei täältä tule mitään!" Leena koitti toisen kerran, jos kolmannenkin. "Antaa olla, kokeilen tuurilla tullissa. Ei ne aina tarkasta."

Istuttiin ja rupateltiin varttin verran mukavia. "Kokeiles sinä, jos saat pullosta tulemaan?" pyysi Leena minua. Avasin korkin ja kun ei kerran pullosta tule, niin käänsin sen ylösalaisin pöydän yläpuolella. Votka virtasi iloisesti loiskuen kastellen koko pyöreän pöydän. En edes tajunnut hetkeen pulloa kääntää. Olin niin tyrmistynyt.

Naurustamme ei tahtonut tulla loppua. "Kyllä sinä olet sitten hyvä noitten pullojen käsittelyssä" kihersi Leena toisella puolella pöytää. "No mitäs laitat tottumattoman asialle" kikattelin itse. "Ei siitä voi seurata kuin pelkkiä alkoholiongelmia." Se pöytä desinfioitiin votkan avulla. Siisti on aina siisti!

Iltarientoja emme löytäneet. Nukuimme pitkät yöunet ja istahdimme aamusella virkeinä ensimmäisten mukana linja-autoon.  Matka päättyi turvallisesti Keski-Suomeen. Sain kesänäyttelyyni yhden uuden näytteilleasettajan, kolmeksi kesäksi, Olga Malytchevan. Kotiin naposteltavaksi olin löytänyt kaupasta ison pussillisen pieniä, kovia rinkeleitä. Suurta herkkuani, varsinkin nuo venäläiset. Nöpö-tipsu oli selviytynyt kunnialla viikonlopun hoidosta. Olimme valmiit aloittamaan alkavan viikon.