Yritin tehdä tilinpäätöstä alakerran toimistossani. Tilinpäätöksen teko vaatii täydellistä keskittymistä ja yläkerrassa vallitsi melkoinen kaaos. Toinen tytär kiusasi taas toista. Joka hemmetin päivä tuo sama ulina. Jostain kumman syystä tämä tapahtui varsinkin silloin, kun minä olin migreenissä tai minun piti keskittyä johonkin tärkeään asiaan, jolla oli tietty ajallinen takaraja. Ehkä siirsin oman stressini alitajuntaisesti lapsilleni. Niin varmaan, mutta nyt minulle riitti!

Kiipesin yläkertaan ja annoin kiusaajalle melkoisen läksytyksen: "Nyt painut sitten omaan huoneeseen ja olet siellä niin kauan, kun pystyt sanomaan minulle, että et enää koskaan kiusaa pikkusiskoasi!" Tilanne rauhoittui ja palasin takaisin jatkamaan hommiani. Tilit täsmäsivät ja siirtyvien erien kirjaaminen sujui hetken varsin hyvin. Yläkerrassa oli hiiren hiljaista ja asia alkoi vaivaamaan minua. Tilanne tuntui omituiselta. En pystynyt jatkamaan työtäni.

Kapusin portaat ylös. Kaikki olivat omissa huoneissaan. Raotin huonearestissa olevan tyttäreni ovea. Mahallaan sängyssä ja täydessä unessa! No suli sitten sekin aresti siihen! Palasin takaisin alakertaan, mutta hiukan kismitti koko juttu. Tunti on jo kulunut ja tyttö vain nukkuu. Ole tässä nyt sitten tomerana äitinä ja yritä vielä olla oikeudenmukainen jokaista lastasi kohtaan. Tässä vaiheessa en osannut ajatella, että kyllä vielä opitte, kunhan itse saatte lapsia. Äitiys ei ole joka hetki aivan ruusuilla tanssimista, vaikka se onkin suurta onnea.

Tulostin papereita ja sain tilinpäätöksen melkein kansiin, kun unessa ollut tytär tuli työhuoneeseen. Sanaakaan sanomatta hän ojensi minulle pienen paperilappusen, johon oli kirjoitettu tikkukirjaimilla: "En enää kiusaa pikkusiskoa. Ainakin yritän." Kyyneleet sumensivat silmäni. Tytöstä ei näkynyt enää hameen helmaakaan, niin nopea oli hänen käyntinsä ollut. Minulle itselleni tuo hetki oli kuin iäisyys!

Ainakin yritän. Miten minä voin äitinä vaatia, että et enää koskaan kiusaa pikkusiskoasi? Opinko minä itse omista virheistäni ensimmäisellä kerralla? Aina lyön päätäni samaan seinään ja ties montako kertaa! Mikä minä olen vaatimaan lapsiltani täydellisyyttä: "Et enää koskaan...!"

Lapset ovat todella aarteita. Vanhemmuutta ei meille koulussa opeteta, mutta sen oppii parhaiten omien lastensa kautta. He ovat mitä oivallisimpia kasvattajia. Koulivat meitä elämään. Arkeen ja inhimillisyyteen. Pudottavat meidät itserakentamiltamme korokkeilta.

Ainakin yritän. Se on ollut tuosta hetkestä lähtien itsellenikin paras tsemppaus jokaiseen tulevaan päivään.

(PS. Jutun kirjoittamiseen saatu tyttäreltä lupa.)