Istuin vanhan miehen kanssa vielä miestä vanhemman työpöydän äärellä. Mies oli ohjannut minut: "Mennään tuonne toimiston puolelle." Allani oli ajan patinoima nahkatuoli ja vastapäätä istui mies, joka näytti ikäistään huomattavasti nuoremmalta. Mies oli aivan selvästi pitänyt kuntoaan yllä. Tuvassa oli nuorempaa väkeä. Ilmeisesti maataloutta jatkava poika vaimonsa kanssa. Muutama muukin aikuinen. Sukulaisia tai sitten vain talkootyöläisiä korjaamassa syksyn satoa. Lapsenlapset olivat jo aloittaneet syksyn opiskelunsa. Asuivat ehkä jo muualla perheittensä kanssa?

Tein haastattelua kirjaan vuonna 1953 ja sitä ennen syntyneistä, siis henkilöistä, jotka olivat kokeneet sota-ajan. Minulla ei ollut listaa haastateltavista. Menin talosta taloon ja kysyin aina lähtiessäni: "Minkäikäisiä seuraavassa talossa asuu?" Tie näytti kerran jatkuvan eteenpäin, mutta minua ei neuvottu jatkamaan matkaa. Kiinnostukseni tietysti kasvoi. Ulko-ovi oli auki ja koputin oveen. Olin käynyt talossa edellisenä päivänä, mutta vastassa oli silloin haukkuva ajokoira ja puuhellan kahvaan sidottu irlanninsusikoira. Pihahäkeissä niitä oli monta muuta lisää. Nyt oven avasi heiveröinen nainen. Kun kerroin asiani ja nainen kuuli, että julkaistava kirja maksaa, niin sain luudalla sellaisen lähdön, että sen jälkeen en ole pelännyt minkäänlaista isoa koiraa. En edes sitä irlanninsusikoiraa.

Mutta tänään istuin nyt vastapäätä tuota vanhaa miestä. Eilinen oli takana vai oliko sittenkään? Alkuhaastattelussa kävin lävitse henkilötiedot, koulutuksen ja perhesuhteet. Harrastukset kiinnostivat myös kustantajaa. Pääsimme vihdoin sota-aikaan ja sotaan liittyviin muistoihin. Aikaan, joka sai haastatteluissa kyyneleen vierähtämään raavaammankin miehen silmäkulmaan. Joku oli joutunut kävelemään kepin kanssa kaikki sodan jälkeiset vuodet. Kaikkien vammat eivät näkyneet päällepäin ensisilmäyksellä. Ennen haastattelutyön vastaanottamista en osannut edes aavistaa sodassa olleiden kokemuksia ja miten syvällisiin keskusteluihin antautuisin useammassa talossa. Muutaman kuukauden pestin jälkeen aavistin surullisen pienen siivun asiasta.

Mies korjasi asentoaan, kun kysyin: "Tuleeko teille mieleen jotain erityistä sota-ajalta?" Vanha mies oli sotinut Suomen puolesta pitkän kaavan mukaan. Kaikki vuodet. "Kyllä tulee." vastasi mies ja oli pitkän tovin aika hiljaa. Minulla oli aikaa odottaa. "Saimme venäläisen sotilaan vangiksi ja puhkaisimme häneltä silmät." Muistan vieläkin tuon tilanteen kuin istuisin sen vanhan työpöydän ääressä. Olin aistivinani miehen äänen hieman sortuvan, kun hän kertoi asian. Siinä hetkessä kiitin hämäläistä syntyperääni. Tajuaisin asian vasta lähdettyäni talosta. Kirjoitin miehen sanat muistiin ja pyysin häntä tarkistamaan, olinko ymmärtänyt kaiken oikein. Mies allekirjoitti paperin ja tilasi kirjan.

Käynnistin auton ja ajoin seuraavalle linja-autopysäkille. Puhkaisimme vangilta silmät! Asia tunkeutui tajuntaani! Elävältä ihmiseltä puhkaistiin silmät! Itkin aivan solkenaan. Ensimmäisenä tuli mieleen itsesääli: "Voisinko  saada elannon perheelleni ja rahoittaa talon oston helpommalla?" Nopeasti palasin takaisin käytyyn keskusteluun. Mitä kaikkea tuo vanha mies oli saanutkaan kokea sodassa? Millainen viha kohdistui tuohon yhteen sotavankiin? Kaikki patounut viha sai väylän purkautua. Oliko se inhimillisesti oikein? Olivatko kaikki mukanaolleet teon puolesta vai oliko joku vastaan? Kysymykset risteilivät itkuni keskellä. Oliko mies kertonut tätä ennen kenellekään? Tuskin. Melkoinen häpeä kulki joka päivä mukana tai sitten oli kysymyksessä patologinen sadisti, joka ei tuntenut mitään.

Olen itse syntynyt 50-luvun puolivälissä ja väitän, että vielä minunkin lapseni ovat kasvaneet sodan varjossa. Omat vanhempani ovat siirtäneet alitajuntaisesti kasvatuksessaan sota-ajan asioita minulle ja minä taas niitä eteenpäin, kun en ole tiennyt katkaista ketjua. Oliko tuo vanha mies pysynyt kertomaan asiaa edes omille lapsilleen? Olivatko katkeruutta ja vihaa aiheuttavat kokemukset siirtyneet seuraavalle sukupolvelle ja heidän kauttaan taas seuraavalle? Kuka ei jaksanut paineita, haki kättä pidempää avukseen.

Kun vihdoin pystyin jatkamaan ajamista kohti Kaakonkulmaa, huokaisin hiljaa: "Kunpa nämä sodan kauhujen keskellä eläneet ihmiset voisivat edes yhden päivän elää vapaana kaikista rasitteista, mitä sota toi tullessaan." Kuinka moni heistä on saanut kipeästi tarvitsemaansa kriisiapua ja terapiaa? Töitä jatkettiin ja Suomi rakennettiin uudelleen. Työkeskeisyys voitti kaiken inhimillisyyden.

Kenelläkään ei ollut aikaa kysellä: "Miten sinä ihan oikeasti tänään jaksat ja voit?"