Kohtaaminen. Miten rakastankaan tuota sanaa. Yli kolmekymmentä vuotta olen rakastanut.

Kaupungissa mennään viiletetään. Tuttua ei hetikohta vastaan tule. Jokaisella on kiire sinne ja tänne. Tarkoitan jotain hiukan isompaa kaupunkia kuin Jämsä tai Orivesi. Olen sanonut, että jos haluan olla päivän yksin, lähden Tampereelle. Keskelle kaupunkia tallaamaan katuja. Satunnaisia silmäyksiä voin saada, jos haluan hetkeksi yksinäisyydentarpeenmuurini ulkopuolelle tulla.

Täällä maaseudulla asia on hieman toinen. Jokainen melkein tuntee toisensa tai ainakin luulee tuntevansa. Tunnemme toisemme sukumme, koulutuksemme, työhistoriamme tai paikkakunnalla vaikuttamisen kautta. Kiinnostus on monesti juuri asioissa, jotka yleisesti ottaen, suurinpiirtein, tekevät meistä Jonkun.

"Mitä sinä nyt sitten teet?" on minultakin kysytty jokunen kerta. Onko pakko aina tehdä jotain? Jos ei silloin tällöin uskalla pysähtyä, niin saattaa olla jotain pielessä. Tehokkuudestakin on heti aamutuimaan juteltu. No rahtaanhan minä tietenkin tavaraa taas paikasta A paikkaan B ja vielä paikkaan C ja mietin mitä viedä paikkaan D. Se ei ole kuitenkaan tuottavaa työtä. Haitanneeko tuo mitään?

Tänään on ollut hyviä kohtaamisia. Yhteen päivään mahtui aika monta. On todella puhuttelevaa,kun jokin katse saattaa olla varsin syvä kohtaaminen. Haitari soitti kaunista säveltä. Kävelin ahon laitaa melkein keskellä kaupunkia. Hetkeä myöhemmin kaupungin laitamilla pienessä kylässämme, tapasin kesälomalaisia, joiden kanssa mentiin hetkessä varsin syvälle. Sukellettiin ihmisyyteen. Perimmäisten äärelle.

Viimeinen kohtaaminen heilautti sisintäni eniten. Vanha nainen oli viimeistelemässä melkoista urotyötään. Kaikki varisten levittämät roskat oli kerätty pois jätekatoksen sisältä ja ulkopuolelta. "Älä tee tästä nyt mitään numeroa, mutta ajattelin, että minäkin voisin vielä jotain tehdä hyödyllistä." Niinpä.  Me nuoremmat vain ajattelimme: Kaupunki hoitakoon hommansa!

On aika nöyrä olo. Kohtasin tänään myös itseni. Siellä roskiksella.

05072015%20%282%29.jpg