Touhusin jotain sisällä ja lapset olivat leikkimässä ulkona kavereittensa kanssa. Asuimme Savossa turvallisella asuinalueella. Siellä ei tarvinnut koko ajan pitää lapsia silmien alla. Pienessä kylässä jokainen tunsi toisensa ja jos joku lapsista lähti vaeltelemaan hiukan kauemmaksi, niin kohta sana kiiri asiasta. Eipä tuota juuri tapahtunutkaan.

Ulko-ovi kolahti ja alle kouluikäinen tyttäreni nousi portaat ylös ja tuli tuohtuneena eteeni seisomaan: ”Minä en usko niitä ihmisiä, jotka sanovat, että Jumala on olemassa.” Tunsin hivenen piikkiä sanoissa, mutta ehdin ensityrmäykseltä saada pienen tuumaustauon ennen vastaustani: ”Sinun on vaikea uskoa sellaista, mitä et itse näe?”  Tyttö levitti kätensä eteeni kuin juuri teatteriopinnot suorittanut ja jatkoi tomerana, mutta kuin huojentuneena: ”Niin on! Tuo se minulle tähän, niin sitten minä uskon.”  Näin vain kantapäät ja kuulin ulko-oven pamauksen.

Ohhoh! Olihan melkoinen jysäys! Lapsen epäusko sai selvät sanat, hiukan tietenkin kiertoteitse, mutta sisällä oleva tunne tuli ulos ja kukapa olisi voinut olla otollisempi kohde kuin oma äiti. Eihän meidän perhe nyt niin kurinalaisen hurskasta elämää elänyt, mutta iltarukoukset ennen nukahtamista muistan. Jouluaattona luettiin jouluevankeliumi ennen riisipuuron ja rusinasopan syöntiä. Jouluruoka nautittiin vasta Joulupäivänä. Aamusella en raatsinut lapsia repiä kesken uniaan joulukirkkoon senkään takia, että meidätkin nähtäisiin penkissä istumassa. No kait siinä oli oma lehmäkin ojassa, aamuvirkku en silloinkaan  ollut.

”Minä en usko niitä ihmisiä, jotka sanovat, että Jumala on olemassa.” Sanat kuulostivat korvissani aivan siltä, että en muuten usko pätkääkään äiti siitä, mitä sinä puhut. Olin seurakunnan viranhaltija, en kuitenkaan ns. hengellisen puolen työntekijä, vaikka kynnys toimistooni oli monella matalampi kuin pappien huoneeseen. Pyhäkouluakin pidin muutaman kerran lähiön lapsille. Se typistyi niihin muutamaan kertaan. Olisinhan minä sitä lapsille pitänyt, mutta en epävarmuudeltani kestänyt mukanaolevia aikuisia. Sen seitsemän sortin tarjoiluksi tapaamiset sitten menivätkin. No lasten isä oli taas arvostettu seurakunnan luottamushenkilö, niin että olihan meillä perheessä jumalista harrastusta ihan muillekin jakaa. Ajallisesti ainakin ampaisi melkoisen tuntimäärän jokaisesta päivästä.

Luin mielelläni kaikenlaista kevyttä psykologista kirjallisuutta, kuten asian itse olen ilmaissut. Olin saanut ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen käsiini Thomas Gordonin kirjoittaman kirjan Viisaat vanhemmat. Sama kirjailija on kirjoittanut monta muuta hyvää kirjaa. Kun tyttäreni seisoi epäuskonsa kanssa edessäni, maltoin kerrankin pysähtyä kuuntelemaan sitä,  mitä hän minulle viesti. Kenen tahansa on vaikea uskoa asioita, joita ei itse näe. Moni meistä on lapsenuskossaan niin vahva, että voi kaiken uskoa, mitä kerrotaan. Minä kuvittelin lasteni kyseenalaistavan vanhempiensa neuvot ja ohjeet vasta murrosikäisenä. Meillä se tapahtui jo alle kouluiän.

”Tuo se minulle tähän, niin sitten minäkin uskon!” Olen monesti miettinyt, että miten kauan tyttö oli miettinyt asiaa ja pitänyt sen sisällään. Sitten yhtenä kauniina päivänä hän rohkaisi mielensä ja uskalsi tokaista asian juuri sille ihmiselle, joka oli väittänyt, että Jumala on olemassa. Mikä helpotus! Leikki sai taas jatkua kavereitten kanssa ilman sisällä kytevää painetta. Tuona hetkenä olin oikeastaan hyvin onnellinen äiti.

Tuo lapsen purkaus on ollut monin tavoin yksi vaikuttavimmista hetkistä äitinä. Minulla oli arjen keskellä hetki aikaa kohdata lapseni. Minulle annettiin jostain voima kohdata myös lapsen epäusko itseänikin kohtaan.

(PS. Olen saanut tyttäreltä luvan hänen sanojensa käyttämiseen. Kuva on tekemästäni Altsusta Wetterhoffin opintojen ajalta.)