Istuin linja-autossa matkalla kohti Turkua. Koko bussillinen oli menossa pikkujouluristeilylle. Risteilyt eivät ole minun juttuni, mutta olin kuitenkin paikan itselleni varannut. Jossainhan sitä on hyvä joskus käydä. Mennessä poikettiin ABC:llä kahvilla ja kahvipöydässäkin jo keskusteltiin jouluruokaillallisesta. Laivallahan on aina hyvät ruuat ja moni tekee reissun päästäkseen nauttimaan seisovan pöydän runsaasta annista.

Minä en ollut varannut ruokailua. Kahvilla ja sämpylällä pärjäisin seuraavaan aamuun. Normaalin ravintola-annoksen syöminenkin aiheuttaa minulle tukalan olon. Kokemukseni asiasta sai minut välttämään runsaiden ruokapatojen ääreen istahtamista. Jouluruuat ovat vielä ruuista raskaimpia. Illan tansseihin ei olisi ruokailun jälkeen asiaa. Sinnehän toki piti kyetä.

Muut lähtivät syömään. Meillä oli ollut aikaa kierrellä laivassa ennen iltaohjelmaa ja olin huomannut pienemmän salin puolella klo 18.00 alkavat naistentanssit. Sinnehän minä syöksyn ja haen tanssien aikana niin montaa miestä kuin ehdin! Saatan varmistaa siellä illan haut myös yökerhossa, jonne olimme sopineet menosta koko porukalla. Minä siis suuntasin naistentansseihin luistavin tanssikengin. Alemanan ja muiden kenkämyyjien istuvista kengistä minulla ei silloin vielä ollut tietoakaan. Valssin alkaessa olin ensimmäisten joukossa lattialla. Aikailu ei naistenhaulla kannata. Tanssia sain koko ajan ja itseäni olisi ollut syyttäminen, jos en olisi saanut.

Onneksi oli aikaa heittää kengät pois ja oikoa hieman jalkojaan ennen yökerhoon lähtöä. Tanssiminen tuntui oudokseltaan jaloissa. Saman hytin naiset riensivät juhlahepeneissä illanviettoon varaamaan paikkoja. Minulla ei ollut kiirettä. Sali oli aivan täynnä ja jäljellä oli vain seisomapaikkoja, kun eestyin sipsuttelemaan yökerhon puolelle. Olin valinnut hiukan kauniimmat korkokengät jalkaani ja vaihtanut pikkumustan päälle. Finlanders-yhtye oli jo lauteilla.

Kuikuilin kavereita. Ihmisviidakosta oli vaikea löytää yksittäisiä ihmisiä. Käsivarteeni tartuttiin ja sen jälkeen olikin jatkuvaa menoa. Olin laskelmoinut oikein naistentanssien arvon iltaa varten. Miehet antoivat takaisin tuplaten. Ei paikan paikkaa mihin istua edes hetkeksi. Korko pakkasi varpaani nippuun kapeaan kärkeen. Varpaita alkoi tosissaan pakottaa. Vilahdin oven ulkopuolelle ja istahdin vanhemman miehen kanssa samalle ikkunapenkille. Potkaisin kengät jalastani. Voi mikä helpotus!

Jutustelumme alkoi luontevasti. Kerroimme kumpikin millaisella porukalla olimme lähteneet laivaan. Mies oli reissussa  yksin. Hän jatkoi kertomusta vaimonsa sairaudesta ja vierellä elämisestä kipujen keskellä. Kuolema oli korjannut rakkaan ihmisen pois vain muutama kuukausi sitten. Pariskunta oli yhteisten vuosiensa aikana kuluttanut montaa parkettia. Vaimo oli ollut vallan hyvä polkan tanssijakin! Miehen sanoista huokui kunnioitus ja samalla syvä kaipaus. Matkassa oli mukana suru ja ikävä.

Kyynel vierähti miehen poskelle kuin varkain. En löytänyt sopivia sanoja tilanteeseen. Laitoin vain käteni hänen kätensä  päälle. Hiljaisena hetkenä mietin, että voiko olla parempaa paikkaa muistella yhteistä elämää, tehdä hetki surutyötä eteenpäin. Kaunis tanssimusiikki soi taustalla. Ei tarvinnut rikkoa mielikuvaa tanssiparketin hälinässä. Sai uppoutua tuokioksi arjessa kantaviin muistoihin.

Yökerhon ovesta kiirehti mies käsi ojennettuna: "Nyt lähdetään tanssimaan." Työnsin varpaat kenkiini. Ehkä ne kestävät vielä muutaman tanssin. Katsoin vanhaa miestä syvälle silmiin kuin lupaa etsien ja riensin sitten toisen matkaan parketin hämärään tunnelmaan. Ajatukseni jäivät kuitenkin moneksi päiväksi sinne yökerhon oven pieleen, rauhalliseen nurkkaukseen. Toisinaan elämä antaa, toisinaan se ottaa rankasti pois. Elämisen melkoinen paradoksi.