Make 021.JPG

Vierailin aina silloin tällöin muutamassa vanhusten palveluyksikössä entisen Nöpö-tipsuni kanssa. Koirat ovat melkoisia terapiaelämiä, niin oli Nöpökin. Kaakonkulmalla yksi vanhempi mies sanoi kerran: "Jos tuosta koirasta ei pidä, niin itsessä on silloin vika." Varsinaiseen kaverikoiratoimintaan en ole halunnut liittyä. Se sitoisi minun käteni. En voisi koskaan mennä yksin ja olisin aikataulutettu käynteihin. Minulle sopivat paremmin extemporee-vierailut ja hiljainen toiminta. Niitä teen nykyisten tipsujenikin kanssa. Kaverikoiratoiminnassa saisin ottaa vain toisen koiran mukaani.

Nyt olin vain pikaisella käynnillä ja mies halusi jäädä autoon istumaan. Minulla oli jotain asiantynkää hoitajalle. Otin kuitenkin Nöpön mukaani. Olin päässyt ovesta sisään ja istahdin sohvalle odottelemaan ruokailuhetken päättymistä. Vieressäni istui paikan asukas Liisa. Hän oli jo ruokansa syönyt. Liisa ei ollut koskaan monisanainen, mutta tapansa mukaan hän kyseli asioita varsin tomerasti ja totisena. "Mikä tuo on?" Vastasin, että se on minun koirani. Nöpö sai kulkea vapaasti tilassa. Sillä oli jo niin paljon ikää ja itsesuojeluvaistoa, että se ei ollut vaaraksi vanhuksille. Rapsutuksista se kuitenkin tykkäsi kovasti, niin myös useimmat vanhukset Nöpön rapsuttamisesta.  "Mikä sen nimi on?" jatkoi Liisa. Vastasin: "Se on Nöpö."

Oli hetken hiljaista ja Liisa katsoi minuun: "Mikä sinun nimi on?" Kerroin nimeni ja kysyin Liisan nimeä, vaikka sen tiesinkin. Katsoin asian kuuluvan keskusteluun. "Mikä tuon nimi on?" osoitti Liisa Nöpöä ja vastasin taas kärsivällisesti tipsuni nimen. Monien kysymysten välillä toistui aina tuo koiran nimen kysymys. Varsinkin silloin, kun Nöpön häntä vilahti jossain. Liisa oli siis hetkessä mukana. Olin tutustunut Ohjaustoiminnan koulutusohjelmassa validaatio-menetelmään ja tiesin, että muistisairaan ajatuksia ei saa mitätöidä. "Olen sanonut jo monta kertaa, että Nöpö" -vastaus olisi katkaissut keskustelumme varmaan alta ajan.

Liisa kertoi muutamalla sanalla, että ystävä on tulossa. Olivat lähdössä mökille. Tuumasin, että on varmaan mukava lähteä ystävän kanssa viettämään päivää. "On." tuli lyhyt vastaus. Hiukan epäilin kenenkään tuloa, kun katsoin Liisan vaatetusta, mutta jos Liisa oli sitä mieltä, että ystävä tulee, niin se tulee. "Missä sinä asut?" Kerroin asuinpaikkani varmaan kahteenkin kertaan pikaisen käyntini aikana. Kävimme keskustelua myös ruokailusta. Lyhytsanaisesti siitäkin. Mitäs sitä turhaan jaarittelemaan, kun lyhyemminkin asioista selviää.

Olimme pitkän tovin aivan hiljaa. Yhtäkkiä Liisa kääntyi minuun päin ja tokaisi: "Missä sinun sika on?" Kysymys oli niin tyrmäävän yllättävä, että sain pidettyä naamavärkkini peruslukemilla ja vastasin: "Se on autossa." Liisa katsoi minua ja tyytyi vastaukseen. Liisan kysymykset loppuivat tähän ja hän ei taatusti ollut lukenut Viiviä ja Wagneria. Siinä hiljaa vierekkäin istuessamme sisälläni hykerteli ihan sietämättömästi. Kunhan tästä eestyn autoon ja kerron miehelleni keskustelun.

Sain asiani vihdoin toimitettua ja pääsin ovesta ulos. Sukelsin autoon ja kerroin malttamattomana Liisan kanssa käymäni keskustelun. Jostain syystä minun spontaani vastaukseni sika-kysymykseen ei saanut sellaista vastaanottoa kuin monet Viivi ja Wagner -sarjakuvat. Miehet ovat outoja!