Vanhin tytär tuli kerran koulusta ja laittoi kätensä eteeni. Toinen kämmen oli toisen päällä. Puhuin juuri asiakkaan kanssa puhelimessa, kun tytär aukaisi kämmenensä. Pieni käärme oli kiepillä lapsen pienessä kädessä. En unohda tuota kauhun hetkeä, eikä varmaan se asiakaskaan. Sen verran lujaa kirkaisin. "Äiti, tämä on kuollut..." Hengitykseni ei tahtonut tasaantua tuosta lauseesta huolimatta. Sen verran käärmekammoinen olen. Kuollut tai ei niin aina selkäpiitä karmii.

Mummo sai aikaan tuon kammon jo varsin varhain. Ilman saappaita en saanut kulkea pihaa kauemmaksi. "Siellä on matoja." Muistan miten näin vielä murrosikäisenä painajaisia jättiläiskäärmeistä, jotka tulivat sieltä tietystä kivikosta kohti peltopolkua, jota kulkin. Heräsin aina hiestä märkänä. Joskus, kun katselin teeveetä yksin kotona, nostin jalkani nojatuoliin. Kuvittelin, että tuolin alla vaanii vähintäänkin rantakäärme. Yleensä mielikuvitukseni teki siitä jättiläisen. Pääsin irti kammostani, kun suunnittelin, että sitten kun asun yksin, otan itselleni lemmikiksi jonkun booan.

Sitä käärmettä en koskaan ottanut, enkä muuten mummolassakaan nähnyt kuin yhden vaskitsan. Liskot ovat kiehtoneet minua aina. Suihkuhuoneen peilissä on kaksi keltaista liskoa, soittimen päällä muutama ja kirpparilta löysin aivan ihanan lisko-cd-telineen. Korujakin on. Pari puusta tehtyä ja pari metallista. Elävää en kuitenkaan kotiini haluaisi.

Kaakonkulman omakotitalon pihalla oli pieni puupino. Se taisi olla noin metrin levyinen ja puolimetriä korkea. Oli jäänyt entisiltä asukkailta siihen kasvihuoneen kupeeseen. Otin päivän urakaksi siirtää puut grillikatokseen. Aurinko oli ne mukavasti jo kuivattanut. Sisilisko paistatteli päivää puun päällä. Miten minä voin häiritä sen rauhaa? En mitenkään. Onhan se vielä rauhoitettu eläinkin. Kyykistyin pinon eteen ja aloin jutella kaverille. Kohta ilmestyi esiin toinen, kolmas, neljäs ja viideskin. Melkoinen pesue pienessä pinossa. Siinä ne olivat tanassa jokainen, ja kuuntelivat höpöttelyäni. Kun lopetin, niin sisiliskot puikkelehtivat puupinon suojaan. Oli etsittävä toinen urakka sille päivälle.

Seuraavana päivänä menin tarkastamaan ovatko sisiliskot järkyttyneet eilisestä kohtaamisesta vai vieläkö löydän ne puiden suojasta. Jotain joutavanpäiväistä siinä juttelin ja niin ne tulivat yksitellen jälleen esiin. Jännää, että kaikki olivat erinäköisiä. En niille huomannut nimiä kuitenkaan antaa. Mistäs minä tiesin, kuka on poika ja kuka on tyttö. Tämä rituaali jatkui päivästä toiseen. Siinä me kohtasimme aivan naapurista eristävän pensasaidan kupeella.

Jonain päivänä aikuinen sisälläni sanoi: "Jos sinä Pirjo jatkat tuota sisiliskojen kanssa juttelua, niin kohta tulee pari valkotakkista ja sinua viedään lujaa piipaa-autolla." Saatoin kyllä kuvitella miten hupaisalta kyykkimiseni näytti ja puhumiseni puupinolle. Olisiko selitykseni "puhun vain sisiliskoille" uponnut noutajiin.

Sisiliskoja olen nähnyt aiemminkin elämässäni ja tämän jälkeenkin. Niillähän on mielenkiintoinen tapa pudottaa häntänsä, jos ne tulevat pahoin häirityksi. Sitä en ole itse koskaan nähnyt, mutta olen oikeastaan kateellinen niille. Monta kertaa on ollut tilanteita, jolloin pieni hännänpudotus olisi ollut ihan tarpeen. Olisihan sitä sitten ollut aikaa rauhassa kasvatella takaisin. Ja hännästä olisi saattanut tulla entistä ehompi.