Historia ei ollut lempiaineeni koulussa. Muistan vieläkin kauhulla lukion opettajan, joka tuli kuin nuoli luokan ovesta sisään ja aloitti päivän läksyjen kuulustelun. Armeijamaiseen tapaan tenttaus alkoi joltakin riviltä järjestäin. Vuosiluvut piti muistaa säntilleen. Jos ei tiennyt vastausta, joutui seisomaan pulpetin ääressä. En enää muista kuinka kauan, mutta siinä seisoin pulpettini takana usein. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa heti, kun se hirviö valitsi oman rivini. Ja se valinta sattui kohdalleni usein. Kovin kummoinen ei ole historian numeroni lukioajoilta.

Halusin edetä urallani eteenpäin. Tavallinen rutiinityö ei ole kiinnostanut koskaan. Olen halunnut haastaa itseäni ja joskus jopa ruoskiakin kohti omia tavoitteitani. Seurakunnan talouspäällikön virka antoi 25-vuotiaalle nuorelle naiselle melkoista haastetta. Olinhan ensimmäisen talouspuolen viranhaltija seurakunnassa. Monia talouden rakenteita piti luoda uuteen malliin, jotka sitä ennen tehtiin rimaa hipoen. Kuvittelin nuoruuden unelmissani seurakunnan seesteiseksi työpaikaksi. Törmäsin kuitenkin puoluepolitiikkaan ja pankkipolitiikkaan. Työpaikkakiusaamiseenkin.

Luoja otti ohjat käsiinsä ja antoi ukkosilman puuttua asiaan. Yksi salamanisku ja kirkko roihusi täydessä tulessa. Elettiin 1980-luvun korkeitten korkojen aikaa ja juuri ennen toista äitiyslomaani olin allekirjoittanut kirkkoneuvoston päätöksen mukaisesti vakuutusasiakirjat, joilla kirkon vakuutusarvoa korotettiin kaksinkertaiseksi. Seurakunta joutui äkkirikkaan kiroihin, kuten paikallisessa lehdessä kirjoitettiin. Hallinto kiisteli rahojen sijoittamisesta ja pankit taistelivat tarjouksillaan osuuksistaan. Minä onneton olin paikallisen pankin toimitusjohtajan vaimo. Viranhaltijana, jona olin myös kirkkovaltuuston puheenjohtajan puoliso. Ollakko vaiko eikö olla? Sänkykamarissa asioita ei kuitenkaan sovittu. Pahassa välikädessä olin kumminkin.

Kinkerit kuuluivat seurakunnan toimintaan vielä 1980-luvulla. Muistan myös ensimmäiset kinkerini mummolassa. Pappa oli melkoinen sanan säilän käyttäjä ja varoitteli, että pappi pistää pöydän alle, jos ei osaa lukea. Olin hiihtolomalla mummolassa ja juuri tulevien kinkereitten aikaan. Mummo ei meinannut saada minua millään pirttiin kuuntelemaan Jumalan sanaa. Auktoriteettejä vielä silloin peläten tulin kuitenkin esiin kolostani. Muistan kuin eilisen päivän sen naulakon alla olevan penkin, jolla istuin. Sydän takoi rinnassani, kun Raamatun luku alkoi. Koskaan ei tullut minun lukuvuoroani, mutta se pöydän alle joutuminen laittoi pelkoni äärirajoille.

Piiskasin itseäni eteenpäin ja suoritin melkoisella lukemisella KLT-kirjanpitäjän  ja HTM-tilintarkastajatutkinnot samana syksynä eli vuonna 1992. Seurakunnan työn olin jättänyt taakseni oman työni ja mieheni luottamustehtävän ristiriidan takia. Olihan se miehellenikin melkoinen nöyryytys, kun hänet esiteltiin seurakunnan talouspäällikön miehenä. Silloisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana.

Kunnallispolitiikkaan ajauduin myös jostain pätemisen tarpeesta, sitoutumattomana. Puoluepolitiikasta en ymmärtänyt silloinkaan mitään. Olin juuri suorittanut tuon tilintarkastajatutkinnon, mutta kunnallisesta elämästä en ollut perillä. JHT-kuntatarkastaja sattui olemaan, arvonsa tunteva, eläkeiässä oleva mies, joka ei paljon neuvoja jaellut. Vastauksia kysymyksiin ei häneltä saanut. Olihan meidät valittu tehtäväämme kuntalaisten arvostamalla luottamuksella ja sen mukaan meidän piti osata tarkastustehtävämme hoitaa. Minä olin se pakollinen nainen.

Muistan vieläkin ne aamukahvihetket, joilla tarkastukset aloitettiin. Kaikki savolainen lupsakkuus puuttui. Vain se puukko tuntui olevan selässä. En pystynyt nostamaan kahvikuppia käteeni ilman tärinää. Jätin juomisen ja selitin juuri juoneeni kotona. Väistin myös yhteiset lounaat. Haarukka ei tahtonut osua suuhun. En tuntenut istuvani sillä pallilla, johon minut oli asetettu. Kyllä jokainen tajusi jännitykseni, mutta sen alkuperä selvisi itselleni vasta vuosien jälkeen.

03102015%20%285%29.jpg

Ne kinkerit! Olen antanut anteeksi papalle, sen hänen mielestään ehkä hyväntahtoisen leikinlaskun pöydän alle laittamisesta. Hiukan vaikeaa on ollut anteeksianto lukioaikaiselle historian opettajalle, joka teki lukiovuosistani helvetin. Kenellekään en voinut asioista silloin kertoa. Ei vanhemmilla ollut aikaa omilta kiireiltään ja jälkeenpäin olen tajunnut, että olisiko heillä ollut eväitäkään puuttua lapsen ja nuoren silloisiin ongelmiin. Minähän olin aina "siinä iässä", kuten asia ilmaistiin. Joskus mietin, että milloinhan se ikä oikein loppuu?

Joskus on hyvä mennä ajassa taaksepäin ja miettiä, mitkä polut ovat johtaneet tähän hetkeen. Sydän takoi vimmatusti koulutuspäivilläkin, kun piti esitellä itsensä ja se oma esittelyvuoro läheni. Enää se sydän ei ole kurkussa. On suurta onnea, kun voi syöksyä uusiin tilanteisiin vapaana entisistä kahleista. Menneisyyden käsittely on antanut uuden suunnan elämään. Tänä päivänä joskus jopa ihmettelen uskallustani heittäytyä elämän virran vietäväksi.

Jokainen päivä on suuri lahja.