maanantai, 26. lokakuu 2015

SaunaTontun matkassa

Sauna, suomalainen sauna, on varmaan aihe, joka saa useimman meistä lämpenemään. Yksi kylpee sähkösaunassa, toinen lisää puita kiukaan alle ja kolmas sukeltaa lämmityksen aikana savusaunan savun katkuihin. Joku nauttii löylynsä tynnyrissä ja turkkilaisen saunankin salaisuudet ovat monille tuttuja.

Saunassa istutaan porukalla ja jonkun virkaan kuuluu löylyn heitto. Joku istuu löylyissä mieluummin yksin, omassa hyvässä seurassaan. Saunan riitit ovat silti jokaisella aivan oikeat. Saunan löylyistä kieltäytyjä saa usein ihmettelevän katseen. On meitäkin, joiden kuumansietokyky on heikentynyt. Saunassa viipyminen kestää silloin vain silmänräpäyksen ja saunominen suhteessa lämmittämiseen tuntuu melkoisen turhalta. Ei se sitä silloinkaan ole.

25102015%20%2827%29.jpg

Tänään odotti telttasauna Jijonassa campolla lämmitystä. Istuimme nuotion ääressä, kun SaunaTonttu saapui paikalle. "Ilmoittakaa vain minulle, kun haluatte saunaan. Se on sytytyksestä 22 minuutin päästä valmis kylpemistä varten." Melkoinen kommentti kolmelle naiselle. Asiasta kehkeytyikin mielenkiintoinen ja syvällinen keskustelu. Jännite mies-nainen säilyi koko sananvaihdon ajan. Pohdimme saunomisen syvällistä ydintä ja nykytekniikan avulla mitattavaa 22 minuutin aikaa. Mielipiteiden vaihto tuntui vaativan melkein puheenvuorojen kirjaamisen keskustelupöytäkirjan muotoon. Sanankäänteet olivat varsin virallisia ja pyrkivät ehdottomaan tarkkuuteen.

25102015%20%2833%29.jpg

Nuotion toisella puolella istui Martti, vastapäätä minua. Näin silmissäni pienen pojan, jonka isä on opettanut saunomisen rituaaleihin. Vesien kantamisen saunaan, puiden rahtaamisen kiukaan ja veden lämmitystä varten, pilkkeiden asettelun pesään ja tulitikun raapaisun. Saunominen alkaa jo paljon ennen ensimmäisten löylyjen heittämistä kiukaalle. Saunan lämmitystoimet virittävät mielen rentouttavaan löylyssä istumiseen. Vaatteet riisutaan pukuhuoneen naulakkoon. Sinne jätetään murheet, roolit ja tittelit. Saunassa istumme sellaisina kuin olemme. Kertojan kielikuvat luovat nuotion ympärille sanoinkuvaamattoman tunnelman. Suomessa saunomiseen kuuluu kesällä vastan teko. Jijonassa en ole nähnyt vihtaakaan.

Martti oli tänään SaunaTonttu. Joku tuumasi, että tontusta tulee mieleen tonto eli typerys, mutta mielsimme nyt tontulle positiivisen hengen. Keskustelussa vilahtivat myös saunamajuri, saunamikko ja joitain nimityksiä saatoin unohtaakin. Saunan lämmityksestä oli kuitenkin kysymys kaikkine rituaaleineen. Martti kertoo olevansa saunahullu ja tajuan asian varsin hyvin, kun kuuntelen hänen leppoisaa muisteluaan. Isällä on tärkeä osa perinteissä. Martti on rakentanut monta saunaa. Hyvän saunan tekemisen opit ovat siirtyneet hänenkin pojalleen. Taitaa sen kuulemma vielä paremmin kuin Martti itse. Se on aikamieheltä paljon sanottu. Pojan ja isän väleissä säilyy usein kilpailuhenki lävitse koko elämän. Tunnen syvää kunnioitusta sanojaa kohtaan.

25102015%20%2828%29.jpg

Kiukaan uuni on ladattu pienillä syttypuilla. Tikulla raapaisusta alkoi sovittu ajanmittaus. SaunaTonttumme on hyvin itsevarmasti tuonut eteemme 22 minuutin etapin. Onhan meitä epäilijöitäkin matkassa mukana. Naiset laittavat vastaan, vaikka vain periaatteesta. Nuotiossa loimuaa tuli. Keskustelujen lomassa tulee väliaikatietoja kuluneesta ajasta. Lavis-lavatanssijumppa -aihe saa SaunaTontun pyytämään: "Voitko näyttää meille esimerkin asiasta?" Älypuhelimet nousevat taas arvoon arvaamattomaan. Kohta soi "Kultainen nuoruus" ja sen mukana painon siirrot ja valssin askeleet campon epätasaisella maa-alustalla. Valvomon "Mikä kesä" kehkeyttää lanteet mukaansatempaaviin buggan askeliin.

Älypuhelimen ajanotto näytti 23 minuuttia! Olimme hetkeksi unohtaneet pääasian, saunan lämmityksen ja aikarajan. Kiirehdimme telttasaunan luo. SaunaTonttu jäi, varmana asiastaan, istumaan paikalleen. Kousikkaan vettä ja kiukaalle. Kiuas palkitsi lämmittäjän auvoisella pihahduksellaan. Telttasauna oli valmis ensimmäisiä saunojia varten.

Suomalainen sauna, Jijonassa. Oikeaoppisesti, SaunaTontun lämmittämänä.

 

 

tiistai, 20. lokakuu 2015

Kivet kertovat karua historiaa

Raatteentie3.jpg

Sain viettää vuoden 2013 juhannusviikon Suomussalmella ja eteeni tuotiin koskettavat tapahtumat lähihistoriasta, jos sitten sain tuta kalastuksen kirotkin. Jouduin soutajan paikalle ja siihen ei koskaan istuteta parasta miestä saati sitten naista. Kun käskystä huopasin, niin kohta pitikin soutaa. Koskaan ei osunut kohdalleen, paitsi airo verkkoon vähän väliä.  Mato-ongella onnistuin saamaan ahvenia. Pitkä vapa heitti ahvenen joskus toiselle puolelle venettä tai sitten keulassa istuvan kasvoille. Aiemmat kymmenvuotiaan kalastustaitoni olivat selvästi ruostuneet. Onneksi en joutunut perkaamaan saalistani. Paistetut ahvenet toivat lapsuuden muistot elävästi mieleen. Onkiretket papan kanssa ja mummon paistamat herkulliset ahvenet. Taito oli paistajalla hyppysissä tälläkin kertaa.

AatonKalansaalis1.jpg

PannunHerkkuja.jpg

Juhannukseen kuuluu tietysti juhannustanssit ja kellohame sai melkoista pyöritystä paikallisen tanssitalon parketilla. Voi sitä valssin keinuntaa ja fuskun joustoa ja kuvioita. Nautin tanssimisesta täysin rinnoin. Vaihtopusero olisi ollut tarpeen. Juhannuspäivä oli lämmin ja sali täynnä pyörähtelijöitä. Minulla oli tanssittaja omasta takaa ja se takasi varman viennin koko illaksi. Ehdin havaita tauolla paikallisen peräkylän poikien rivistön ja miettiä, että monet miehet viettävät näillä seuduilla yksinäisiä iltoja. Osa varmaan vasten omaa tahtoaankin.

Niittyvilloja2.jpg

Olen aina halunnut kerätä niittyvilloja ja nyt minulle tarjoutui siihen erinomainen tilaisuus. Kävelin pitkät lenkit ja välillä poikkesin tien sivuun. Sain kuivattavaksi melkoisen kimpun. Niittyvillojen aika alkoi olla hieman ohitse, mutta onneksi löytyi vielä koossapysyviäkin. Matkalla törmäsin poroihin. Oli aika puhuttelevaa tavata luonnoneläimiä läheltä niiden omilla asuinsijoillaan. Porot ovat selvästi tottuneet turisteihin. Autoja ne eivät hätkähtäneet ollenkaan, ehkä kuitenkin hieman tiellä kulkevaa yksinäistä tallustajaa. Pikkuporolle tuli nälkä keskellä tietä ja sain mahdollisuuden kuvata hetken rauhassa.

Poroja3.jpg

Vieraanvarainen isäntäni halusi esitellä minulle Suomussalmen historiaa. Kiersimme kaikki mahdolliset muistomerkit ja saavuimme viimeinen Raatteentien muistomerkille. Historia ei ollut koulussa lempiaineitani, joten sukelsin eteenpäin täysin avoimin mielin. Esitteestä luin jälkeenpäin, että Raatteentiellä käytiin yksi merkittävimmistä Talvisodan ratkaisutaisteluista. Suomussalmelle hyökänneiden neuvostoliittolaisten joukkojen tarkoituksena oli katkaista Suomi. Korsuorkesterin laulu Raattentie kertoo asian varsin elävästi. (Kopioi allaoleva linkki ja kuuntele video tai lue laulu kursivoidusta tekstistä.)

https://www.youtube.com/watch?v=2nPIeoeWmKk
 
(Raatteentie

Suomeen tuli Raatteentietä kutsumaton sakki,
ilman viisumia päässään outo piippalakki.
Pakkasessa umpihankeen loppui ponnistukset,
kotiin oli unohtunut lapaset ja sukset.
Ouluun oli suunniteltu suuret tulojuhlat,
mut ensin pittää poistaa nuo suomalaiset tsuhnat.
Sitten päästään juhlimahan vallattua maata,
tähtiorkesteri soittaa: "Dobrii stolisnaadaa..."

Kertosäe:
Raatteen, Raatteen raja sekä puomi,
siihen oli kirjoitettu: "Tästä alkaa Suomi".
Hoitamaton talvitie, ja ympärillä mettää,
tämä maa me vallataan, tääl ei asu kettään.

Aurinkokin länteen laski, pohjoistuuli vaivas.
Kaalisoppa pakkiin jäätyi, kirkas oli taivas.
Joku huusi: "Mitä jos myö lähettäiskii kottiin,
ollaan umpijäässä, lisäks tallusteltu mottiin."
Tuli viimein Raatteentielle hiljaisuus ja rauha.
Puomi on taas alhaalla, ei aseet enää pauhaa.
Korpi itkee muistojaan, on siitä monta vuotta.
Suomi on taas on vapaa maa, taisteltu ei suotta.

Kertosäe 2x

Raatteen, Raatteen raja sekä puomi,
siihen on nyt kirjoitettu: "EU ja Suomi".
Hoitamaton talvitie, ja ympärillä mettää,
Suomeen jäätiin koko sakki, palannu ei kettää.)

Kävelimme kohti Raatteentien muistomerkkiä, talvisodan monumenttia. En ollut saanut minkäänlaista ennakkovaroitusta tulevasta. Etenimme keskelle kiviä vaskikelloja kohden. Muistan tuon hetken paremmin kuin eilisen päivän. Tunne valtasi minut totaalisesti. Unohdin kaiken muun ympäriltäni, sotilasmestarinkin. Rinta oli pakahtua tunnemyrskyyn. Kyyneleet nousivat silmiin. Hiljainen viesti sodan mielettömyydestä soi korvissani.

Talvisodan monumentin suunnittelija on pystynyt saavuttamaan tapahtumien raadolliset hetket ja jättänyt ne jälkipolvienkin koettavaksi. Mikään aikaisemmin näkemäni muistomerkki ei ole saanut sisälläni aikaan niin valtavaa tunnemyrskyä. Raatteentie jätti sisimpääni lähtemättömän jäljen. Tuntui kuin jokainen kivi olisi halunnut huutaa käydyn sodan mielettömyyttä. Sata ja viisi päivää. Yksikin oli liikaa!

RaatteenTie6.jpg

RaatteenTie1.jpg

FDSC00230.jpg

Muistomerkki on kunnianosoitus veteraaneille ja sodassa 1939 - 1940 olleille sekä sodasta kärsineille. Kivet kuvaavat Talvisodassa Suomussalmen taisteluissa kaatuneita suomalaisia ja neuvostoarmeijan sotilaita. Muistomerkin on suunnitellut Erkki Pullinen.

Sodanjälkeinen sukupolvi, johon itsekin lukeudun, ei voi käsittää kuin pienen siivun siitä, mitä vanhempamme ja meidän isovanhempamme ovat joutuneet kokemaan. Elämme vieläkin sodan varjoissa. Olemme siirtäneet tapahtumia sukupolvilta toiselle. Käsittelemättöminä. Puhumattomina. Toivottavasti joku jälkeläisistämme pystyy katkaisemaan kauhua ja pelkoa aiheuttaneiden tapahtumien ketjun.

PAkkuSimahti1.jpg

Käänsimme Audin keulan kohti Kanta-Hämettä. Getzini oli närkästynyt viikon yksinolosta ja akku oli sanonut yhteistyösopimuksen kanssani irti. Kaikkea mahdollista kikkaa yritettiin, jotta olisin voinut jatkaa matkaani kotiin. Mikään ei tepsinyt. Uuden akun osto oli edessä. Aika pieniltä tuntuivat autoon liittyvät murheet, vaikka kotiin olikin olevinaan jo kiire. Kotimatkalla kertasin viikon tapahtumia. Olen niihin palannut monesti senkin jälkeen. Palasin vieläkin.

 

 

 

tiistai, 13. lokakuu 2015

Äitini, In Memoriam

"Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika..." Se oli laulu, jonka äiti ensimmäiseksi oli kuullut, kun oli herännyt nukutuksesta. Oli Joulupäivä vuonna 1955 ja minä kapinoin jo silloin maailmaan tuloa. Kantapäitä tarjosin ensimmäisenä lääkärille ja jaloista minut oli sitten maailmaan vedetty. Joskus on käynyt mielessä, että olikohan lääkärin ote ollut täysin hallittu. No kukapa meistä aivan täysillä täällä kulkee? Jossain vaiheessa murrosikäiseksi varttuessani äiti totesi, että on tätä riemua piisannut. Vanhimpana lapsena taisin eniten koetella äidin ja isän toleranssia.

Kerran tulin kansakoulun alaluokilta lokakuun seitsemäntenä päivänä ja ilmoitin äidille, että olen kutsunut Ulla-opettajan nimipäiväkahville. Olisittepa nähneet äidin ilmeen, kun hän teki muutenkin täydet työpäivät liikkeessä. Ei meillä ollut pullaa joka päivä syötäväksi, eikä ollut tapana juhlia nimipäiviä. Minä vaan niin tykkäsin opettajasta ja minusta oli hieno ele kutsua hänet kahvittelemaan. Tuossa asiassa olen varmaan tullut isääni, joka on kiperiä tilanteita aina naisilleen järjestänyt. Onneksi alakerrassa oli pieni kyläpuoti, joten äiti ei aivan pulaan jäänyt asiassa.

Muistan äidin palapaistin. Sen parempaa kastiketta ei kukaan ole minulle vielä tarjonnut. Raa´asta perunasta, sipulirenkaista ja lenkkimakkarasta kerroksittain valurautapataan ladottu ja pitkään haudutettu ruoka vei kielen mennessään. Kaikki oli ensin ruskistettu hieman paistinpannulla. Se oli oikein pakkaspäivän herkkuruokaa. Äidin pannukakku oli kuin Pyreneitten vuoret ja banaanikakku mehevää. Mansikkahillokin oli sitä kunnon mansikkamollukkahilloa. Täytekakku tehtiin kerran vuodessa, Tapaninpäivänä. Siskoplikka on syntynyt 27. joulukuuta ja onhan elämässä jotain kompromisseja tehtävä. En tiedä mistä äiti sen kuorrutuksen opin oli saanut, mutta sellaista en ole muitten tekemänä kakkua saanut. Siskon kanssa se taito osataan.

Äiti oli taitava käsitöiden tekijä. Kapiot oli kauniisti kirjailtu ja appivaari tykkäsi kovasti äidin tekemistä neulakintaista rukkastensa sisällä. Mummokin tiuskasi 70-luvun laamapaita-flanellipaitojen aikaan: "Olitte niin kauniisti pujettuja aina pienenä!" Äitihän niitä mekkoja väsäili. Myöhemmällä iällä suihkivat sukkapuikot kovasti, enkä osaa edes arvailla kuinka monet pitsisukat äiti tekikään. Muistin tänään, että yhdet siniset on mukanani talven varalle täällä Espanjassakin. Keskimmäiseni vei joskus punaiset, kun ne olivat hänen mielestään niin kauniit.

Ensimmäinen tyttäreni sai 1-vuotislahjaksi mummon neuloman nuken, jonka ristimme Kalleksi, vaikka se tyttö olikin. Kalle virui ja vanui jokapäiväisessä käytössä pari vuosikymmentä, kunnes aiempi tipsuni, Nöpö, oli sen raahannut pihalle. Ajoin ruohoa ja lykkäsin ruohonleikkurin liian lähelle. Kalle hajosi tuusannuuskaksi pienessä hetkessä. Soitin äidille. Asia harmitti minua niin suuresti. Pyysin häntä tekemään uuden nuken. Ei kulunut kauaa, kun posti toi äidin synnyinsijoille Venlan.

Monta äidin tekemää lankapalloa hävisi pihaleikeissämme ja kaltoin kohdelluiksi tulivat oman pappani tekemät kaulainpuutkin. Pesäpalloa piti pelata kotona, vaikka se jumppatunneilla oli täyttä myrkkyä. Pelotti se kova pallokin. Äiti oli saanut palloonsa opin kansakoulussa ja taitavasti hän niitä meille tekikin. Sisällä taisi olla korkkia ja jotain parturi-kampaamon tuotteiden fylleinä tullutta pehmikettä. Jäätyään eläkkeelle hän opetteli vielä lasitöiden tekemisen. Äiti suunnitteli monet lasityönsä itse ja reumaiset kädet olivat taatusti kovilla töitä valmistaessa.

Jos minusta äiti oli ikäloppu jo silloin 31-vuotiaana saadessaan pikkuveljeni, niin muistan kuitenkin miten kaunis hän oli. Mieleen on jäänyt 70-luvun pitkä punamusta juhlamekko. Äiti oli kuin kuningatar. Kauniit, isot ja vaalean ruskeat silmät olivat kuin piste iin päälle. Äiti oli tarkka kropastaan. Hän lähti mielellään lenkille kanssani, vaikka mutisikin, että aina on oltava raitilla, kun Pirjo tulee kotiin. Minä yritin karistaa kiloja ja tietysti oli joka kerta toiveena nähdä kylän komeita poikia. Muutama hupaisa juttu tulee mieleen lenkeiltämme, mutta kaikkeahan ei tarvitse kertoa.

Mielessä on vieläkin ne keltaiset pitkät housut, jotka ostin Jokisen liikkeestä Vammalasta. Niissä oli kummassakin lahkeessa sivussa ns. muurahaisen polku. Housut olivat kevään suurinta muotia. Minulla oli ollut tarvittava raha siihen, että sain ne itselleni liikkeestä ja puolet jäi velaksi. Kun äiti kuuli asian, hän selvästi närkästyi ja antoi minulle toisen puolen: "Tämän viet heti huomenna liikkeeseen ja maksat laskun." Äiti ei voinut sietää velkaa. Kun minä lakkasin käyttämästä niitä pitkiksiä, niin äiti käytti ne loppuun. Meillä ei vaatteita turhaan roskikseen heitetty.

Äidin elämä oli pitkää päivätyötä ja monenlaisia murheita. Niinhän meidän jokaisen elämä on. Ei me lapsetkaan varmasti osattu aina äitiä avittaa oikealla tavalla arjen asioissa. Siivousinspiksiä me siskon kanssa saimme silloin tällöin ilman äidin pyyntöä. Veljelleni annoin viime kesänä ruskean, kokoontaitettavan kauppakassin ja sanoin sen tuoneeni joskus äidiltä. Velmies muisteli käyneensä kassin kanssa kaupassa ruokaostoksilla. Äiti kertoi kerran laittaneensa pikkuveljen pankkiin maksamaan laskua, kun ei itse töiltään ehtinyt. Pankinjohtaja oli pyytänyt kirjoittamaan nimen kuittiin. "Toinen nimi vielä" oli johtaja sanonut. Kuitissa luki MATTI MATTI. Matti oli äidin "silmäterä".

Vain muutama vuosi on aikaa siitä, kun siskon kanssa sisustimme äidin huonetta dementiayksikössä asuttavaan kuntoon. Teimmekö sen äidin mieleiseksi, sitä emme voi tietää. Jokainenhan meistä ajattelee omasta kokemuspohjastaan käsin arjen asioita ja toisen ihmisen tarpeita. Äidillä oli  todettu muistisairaus, alzheimer. Kotona hän ei voinut enää asua. Tänään tuon huoneen sisustus on purettu. Äiti on nukkunut yöllä viimeiseen uneen hoitajan syliin. Äiti sai kauniin ja lohdullisen lähdön lopulliseen kotiinsa. Hänestä huolehdittiin inhimillisesti viimeiseen henkäykseen asti.

Tänään on mielessä risteilleet monet muistot.  "Missä olet äiti?" on tehnyt mieli kysyä monta kertaa. Muistisairaus on ollut jopa raastava meidän läheisten osalta. Olisi pitänyt ymmärtää kysyä monta asiaa paljon aiemmin. Miksi sitä ei tajua aikanaan? Jossain vaiheessa on ollut suuri kapinointi vanhempia vastaan. Myöhemmin on herännyt ajatus siitä, missä oloissa omat vanhemmat ovat kasvaneet ja millaiset eväät he ovat saaneet elämään. Asia on avartanut omaa näkulmaa. Elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Sodan jaloista niukkuuden kautta nykyhetkeen. Huomaan, että muistoni äidista ovat hyvin työkeskeisiä. Äiti tulee mieleen asioista, joita hän on käsillään tehnyt.

Tämä päivä on ollut täynnä haikeutta. Samalla myös täynnä kiitollisuutta ja äidin kohtaamista niissä hetkissä, missä kulloinkin elettiin. Välähdyksiä sieltä täältä. Suurimman osan omista vuosistani olen asunut kaukana äidistä. Omassa aikuisessa arjessa äiti oli mukana puheluitten kautta. Mummo jäi omille lapsilleni etäiseksi pitkän välimatkan takia. Mummon syliin ei voinut kipaista milloin vaan. Asia tuntui monesti surulliselta. Olisipa ollut edes tämän päivän tietotekniikka käytettävissä.

Äidillä oli hyvä huumori ja elämä kantoi häntä arjen pienten asioiden avulla eteenpäin. Puutarhan hoito ja sienestys olivat hänelle intohimoja. Talven varalle oli aina monenlaista hyvää varastossa. Niistä riitti jaettavaksi meille lapsillekin. Venla oli äidin viimeisen vuoden tärkein kaveri kainalossa. Unilelu, joka saa sijansa mukana äidin viimeisellä matkalla.

Surutyö on alkanut jo vuosia sitten, mutta mitä on äiditön elämä? Sitä en vielä oikein ymmärrä.

Äitini, In Memoriam

 

 

 

 

perjantai, 9. lokakuu 2015

Vapaana kahleista

Historia ei ollut lempiaineeni koulussa. Muistan vieläkin kauhulla lukion opettajan, joka tuli kuin nuoli luokan ovesta sisään ja aloitti päivän läksyjen kuulustelun. Armeijamaiseen tapaan tenttaus alkoi joltakin riviltä järjestäin. Vuosiluvut piti muistaa säntilleen. Jos ei tiennyt vastausta, joutui seisomaan pulpetin ääressä. En enää muista kuinka kauan, mutta siinä seisoin pulpettini takana usein. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa heti, kun se hirviö valitsi oman rivini. Ja se valinta sattui kohdalleni usein. Kovin kummoinen ei ole historian numeroni lukioajoilta.

Halusin edetä urallani eteenpäin. Tavallinen rutiinityö ei ole kiinnostanut koskaan. Olen halunnut haastaa itseäni ja joskus jopa ruoskiakin kohti omia tavoitteitani. Seurakunnan talouspäällikön virka antoi 25-vuotiaalle nuorelle naiselle melkoista haastetta. Olinhan ensimmäisen talouspuolen viranhaltija seurakunnassa. Monia talouden rakenteita piti luoda uuteen malliin, jotka sitä ennen tehtiin rimaa hipoen. Kuvittelin nuoruuden unelmissani seurakunnan seesteiseksi työpaikaksi. Törmäsin kuitenkin puoluepolitiikkaan ja pankkipolitiikkaan. Työpaikkakiusaamiseenkin.

Luoja otti ohjat käsiinsä ja antoi ukkosilman puuttua asiaan. Yksi salamanisku ja kirkko roihusi täydessä tulessa. Elettiin 1980-luvun korkeitten korkojen aikaa ja juuri ennen toista äitiyslomaani olin allekirjoittanut kirkkoneuvoston päätöksen mukaisesti vakuutusasiakirjat, joilla kirkon vakuutusarvoa korotettiin kaksinkertaiseksi. Seurakunta joutui äkkirikkaan kiroihin, kuten paikallisessa lehdessä kirjoitettiin. Hallinto kiisteli rahojen sijoittamisesta ja pankit taistelivat tarjouksillaan osuuksistaan. Minä onneton olin paikallisen pankin toimitusjohtajan vaimo. Viranhaltijana, jona olin myös kirkkovaltuuston puheenjohtajan puoliso. Ollakko vaiko eikö olla? Sänkykamarissa asioita ei kuitenkaan sovittu. Pahassa välikädessä olin kumminkin.

Kinkerit kuuluivat seurakunnan toimintaan vielä 1980-luvulla. Muistan myös ensimmäiset kinkerini mummolassa. Pappa oli melkoinen sanan säilän käyttäjä ja varoitteli, että pappi pistää pöydän alle, jos ei osaa lukea. Olin hiihtolomalla mummolassa ja juuri tulevien kinkereitten aikaan. Mummo ei meinannut saada minua millään pirttiin kuuntelemaan Jumalan sanaa. Auktoriteettejä vielä silloin peläten tulin kuitenkin esiin kolostani. Muistan kuin eilisen päivän sen naulakon alla olevan penkin, jolla istuin. Sydän takoi rinnassani, kun Raamatun luku alkoi. Koskaan ei tullut minun lukuvuoroani, mutta se pöydän alle joutuminen laittoi pelkoni äärirajoille.

Piiskasin itseäni eteenpäin ja suoritin melkoisella lukemisella KLT-kirjanpitäjän  ja HTM-tilintarkastajatutkinnot samana syksynä eli vuonna 1992. Seurakunnan työn olin jättänyt taakseni oman työni ja mieheni luottamustehtävän ristiriidan takia. Olihan se miehellenikin melkoinen nöyryytys, kun hänet esiteltiin seurakunnan talouspäällikön miehenä. Silloisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana.

Kunnallispolitiikkaan ajauduin myös jostain pätemisen tarpeesta, sitoutumattomana. Puoluepolitiikasta en ymmärtänyt silloinkaan mitään. Olin juuri suorittanut tuon tilintarkastajatutkinnon, mutta kunnallisesta elämästä en ollut perillä. JHT-kuntatarkastaja sattui olemaan, arvonsa tunteva, eläkeiässä oleva mies, joka ei paljon neuvoja jaellut. Vastauksia kysymyksiin ei häneltä saanut. Olihan meidät valittu tehtäväämme kuntalaisten arvostamalla luottamuksella ja sen mukaan meidän piti osata tarkastustehtävämme hoitaa. Minä olin se pakollinen nainen.

Muistan vieläkin ne aamukahvihetket, joilla tarkastukset aloitettiin. Kaikki savolainen lupsakkuus puuttui. Vain se puukko tuntui olevan selässä. En pystynyt nostamaan kahvikuppia käteeni ilman tärinää. Jätin juomisen ja selitin juuri juoneeni kotona. Väistin myös yhteiset lounaat. Haarukka ei tahtonut osua suuhun. En tuntenut istuvani sillä pallilla, johon minut oli asetettu. Kyllä jokainen tajusi jännitykseni, mutta sen alkuperä selvisi itselleni vasta vuosien jälkeen.

03102015%20%285%29.jpg

Ne kinkerit! Olen antanut anteeksi papalle, sen hänen mielestään ehkä hyväntahtoisen leikinlaskun pöydän alle laittamisesta. Hiukan vaikeaa on ollut anteeksianto lukioaikaiselle historian opettajalle, joka teki lukiovuosistani helvetin. Kenellekään en voinut asioista silloin kertoa. Ei vanhemmilla ollut aikaa omilta kiireiltään ja jälkeenpäin olen tajunnut, että olisiko heillä ollut eväitäkään puuttua lapsen ja nuoren silloisiin ongelmiin. Minähän olin aina "siinä iässä", kuten asia ilmaistiin. Joskus mietin, että milloinhan se ikä oikein loppuu?

Joskus on hyvä mennä ajassa taaksepäin ja miettiä, mitkä polut ovat johtaneet tähän hetkeen. Sydän takoi vimmatusti koulutuspäivilläkin, kun piti esitellä itsensä ja se oma esittelyvuoro läheni. Enää se sydän ei ole kurkussa. On suurta onnea, kun voi syöksyä uusiin tilanteisiin vapaana entisistä kahleista. Menneisyyden käsittely on antanut uuden suunnan elämään. Tänä päivänä joskus jopa ihmettelen uskallustani heittäytyä elämän virran vietäväksi.

Jokainen päivä on suuri lahja.

 

 


 

torstai, 8. lokakuu 2015

Kuivia heiniä ja vanhoja naisia

Kymmenvuotias pikkutyttö palasi heinähommista mummolasta. Isot hait jalassa olin rehjustanut heinäseipäältä toiselle nappuloita jakamassa. Miten ne niin nopeasti ehtivätkin aina sen seipään latoa heinää täyteen seuraavaan reikään asti. Painoi se koppakin. Etteikö muka Suomessa ole käytetty lapsityövoimaa!

Oli mummolassa olo kivaakin, kun pääsin välillä papan kanssa ahvenia onkimaan ja mummon kanssa iltalypsylle. Kanatarhasta sain hakea munia. Kukkoa muistan hiukan pelänneeni. Joskus lähdettiin kyläänkin metsän lävitse. Kauppa-auton odottaminen on jäänyt lähtemättömästi mieleen ja vallan mukavaa oli, jos pappa vei hevosella kuuden kilometrin päähän oikeeseen kauppaan. Se oli se punainen, puinen rakennus siinä Talviaisten kylän keskellä. Toisella puolella tietä oli pankki.

Muistan vielä sen hempeän keltaisen värin ja nutuntekeleen keittiön pöydällä, kun saavuin mummolasta kotiin. "Mitä tuosta tulee?" kysyin mammalta. "Äitis tekee lapsellensa." sain vastauksen. Mamma ei ollut ollenkaan vuolaspuheinen mummo. Jaa minun äitini ja lapsellensa? Siitä paikasta kipaisin parturin puolelle nojatuoliin istumaan. Äiti jutteli asiakkaan kanssa. Hän huomasi kyllä tuloni ja taisi sanoakin jotain kotiinpaluusta. En muista enää ja onko sillä merkitystäkään. Istuin hiljaa tuolissa ja katsoin äitiä tutkivasti. En oikein saanut selvää siitä, oliko äidin vatsa kasvanut. Joillakin naisilla olin nähnyt tosi isoja vatsoja. Äiti oli niin pieni vielä. Mietin vain kauhulla, että voiko noin vanha nainen saada vielä lapsen. Minusta äiti oli ihan ikäloppu jo. Tammikuussa täytti 31 vuotta.

Lokakuussa se sitten tapahtui! Siskolleni ja minulle syntyi pikkuinen veli. Olihan tuo vauva ihana tuhisija. Muistan kuulleeni isän ja äidin nimikeskustelun. Isä piti pientä veikkaa sylissä ja sanoi. "Mitäs isän pieni Pasi Antti?" Äiti totesi ykskantaan, että miksei samantien Pasi Anssi. Letkautus nauratti minuakin. Veli sai nimekseen Matin ja jossain välissä se Pasikin siellä kolmessa nimessä on. Tajusin syksyllä vasta, että mamma oli tullut meille Mattia hoitamaan. Eihän 60-luvulla pitkiä äitiyslomia ollut, eikä yksityisyrittäjä voinut sellaista ajatellakaan. Hiuksia leikkaamaan ja kähertämään vaan hetikohta sairaalasta päästyä.

Matti oli ihana pikkuveli ja niin kovin rakas minulle. Meille ilmestyi vuosien varrella uudenlaisia leluja. Eräänä jouluna Matti sai traktorin. Se oli sellainen päältäajettava ja jatkona oli vielä peräkärry. Se oli pojalle mieluinen lelu. Asuimme maaseudulla ja kesällä Matti seurasi tarkoin maanviljelijöitten hommia. Sen verran vauraampia olivat kotipuolessa tilalliset, että hevosia ei ollut työjuhtina, kuten mummolassa se Näpsä. Traktoreilla heinät meidän kylässä korjattiin talvisäilöön.

Taisin tulla uintireissulta, kun äiti tuli minua eteisessä vastaan. Oli ilmeisesti hiukan kytännyt tuloani. "Nyt et sitten ole vihainen Matille. Itse olit ne sinne alas jättänyt." Muuta ei äiti sanonut, mutta keittiöön mennessäni näin tilanteen. Traktorin peräkärryssä komeilivat minun 40 kuivattua kasviani melkoisessa rutussa! Sus siunakkoon! Nieleskelin itkua, kun korjailin kasveja. Sain pelastettua vain muutaman. Mielessäni vilisi monenlaiset ajatukset. Miten ehtisin keräämään vaadittavan määrän kukkivia kasveja? Miten selitän tämän opettajalle? Saan varmasti kuutosen nyt kasvien keruusta? Ja minä en saa olla vihainen Matille!

Olin kuivannut kasvit huolella ja jättänyt ne vihkon väliin ison vaatehuoneen alimmalle hyllylle. Murrosikäiselle oli melkoisen katkera kalkki niellä oma saamattomuutensa. Kesän helteet houkuttelivat uimaan. Kasvit voisi laittaa paperille myöhemmin. Oli totta, että koulun alkuun oli vielä aikaa. Eihän noilla mikään kiire vielä ollutkaan, mutta kuka käski minun jättää ne sinne alimmalle hyllylle! Eihän se Matti sitä kuormaa ilkeyttään tehnyt. Enkä oikein voinut maanviljelijöitäkään syyttää. Hyvän opin antoivat työnteosta omalla esimerkillään. Itketti asia silti! Minun syytänihän tämä oli. Vai vieläkö voisi syyn vierittää joulupukille..?

Matti pysyi viisaasti parturin puolella jommoisen tovin. En muista miten arjessa asia siitä eteni. Joskus olen sanonut, että olen ollut vain kerran vihainen veljelleni. Teettihän Matin puhdetyö minulle melkoisesti lisätyötä. Kasvit sain kaiketi kokoon vielä loppukesästä? Hyvä numero on ainakin todistuksessa. Mummolasta paluuni heinähommista muistin kuitenkin elävästi sinä hetkenä, kun sain nuorimman tyttäreni. Samanikäisenä kuin äiti pikkuveljeni.