"Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika..." Se oli laulu, jonka äiti ensimmäiseksi oli kuullut, kun oli herännyt nukutuksesta. Oli Joulupäivä vuonna 1955 ja minä kapinoin jo silloin maailmaan tuloa. Kantapäitä tarjosin ensimmäisenä lääkärille ja jaloista minut oli sitten maailmaan vedetty. Joskus on käynyt mielessä, että olikohan lääkärin ote ollut täysin hallittu. No kukapa meistä aivan täysillä täällä kulkee? Jossain vaiheessa murrosikäiseksi varttuessani äiti totesi, että on tätä riemua piisannut. Vanhimpana lapsena taisin eniten koetella äidin ja isän toleranssia.

Kerran tulin kansakoulun alaluokilta lokakuun seitsemäntenä päivänä ja ilmoitin äidille, että olen kutsunut Ulla-opettajan nimipäiväkahville. Olisittepa nähneet äidin ilmeen, kun hän teki muutenkin täydet työpäivät liikkeessä. Ei meillä ollut pullaa joka päivä syötäväksi, eikä ollut tapana juhlia nimipäiviä. Minä vaan niin tykkäsin opettajasta ja minusta oli hieno ele kutsua hänet kahvittelemaan. Tuossa asiassa olen varmaan tullut isääni, joka on kiperiä tilanteita aina naisilleen järjestänyt. Onneksi alakerrassa oli pieni kyläpuoti, joten äiti ei aivan pulaan jäänyt asiassa.

Muistan äidin palapaistin. Sen parempaa kastiketta ei kukaan ole minulle vielä tarjonnut. Raa´asta perunasta, sipulirenkaista ja lenkkimakkarasta kerroksittain valurautapataan ladottu ja pitkään haudutettu ruoka vei kielen mennessään. Kaikki oli ensin ruskistettu hieman paistinpannulla. Se oli oikein pakkaspäivän herkkuruokaa. Äidin pannukakku oli kuin Pyreneitten vuoret ja banaanikakku mehevää. Mansikkahillokin oli sitä kunnon mansikkamollukkahilloa. Täytekakku tehtiin kerran vuodessa, Tapaninpäivänä. Siskoplikka on syntynyt 27. joulukuuta ja onhan elämässä jotain kompromisseja tehtävä. En tiedä mistä äiti sen kuorrutuksen opin oli saanut, mutta sellaista en ole muitten tekemänä kakkua saanut. Siskon kanssa se taito osataan.

Äiti oli taitava käsitöiden tekijä. Kapiot oli kauniisti kirjailtu ja appivaari tykkäsi kovasti äidin tekemistä neulakintaista rukkastensa sisällä. Mummokin tiuskasi 70-luvun laamapaita-flanellipaitojen aikaan: "Olitte niin kauniisti pujettuja aina pienenä!" Äitihän niitä mekkoja väsäili. Myöhemmällä iällä suihkivat sukkapuikot kovasti, enkä osaa edes arvailla kuinka monet pitsisukat äiti tekikään. Muistin tänään, että yhdet siniset on mukanani talven varalle täällä Espanjassakin. Keskimmäiseni vei joskus punaiset, kun ne olivat hänen mielestään niin kauniit.

Ensimmäinen tyttäreni sai 1-vuotislahjaksi mummon neuloman nuken, jonka ristimme Kalleksi, vaikka se tyttö olikin. Kalle virui ja vanui jokapäiväisessä käytössä pari vuosikymmentä, kunnes aiempi tipsuni, Nöpö, oli sen raahannut pihalle. Ajoin ruohoa ja lykkäsin ruohonleikkurin liian lähelle. Kalle hajosi tuusannuuskaksi pienessä hetkessä. Soitin äidille. Asia harmitti minua niin suuresti. Pyysin häntä tekemään uuden nuken. Ei kulunut kauaa, kun posti toi äidin synnyinsijoille Venlan.

Monta äidin tekemää lankapalloa hävisi pihaleikeissämme ja kaltoin kohdelluiksi tulivat oman pappani tekemät kaulainpuutkin. Pesäpalloa piti pelata kotona, vaikka se jumppatunneilla oli täyttä myrkkyä. Pelotti se kova pallokin. Äiti oli saanut palloonsa opin kansakoulussa ja taitavasti hän niitä meille tekikin. Sisällä taisi olla korkkia ja jotain parturi-kampaamon tuotteiden fylleinä tullutta pehmikettä. Jäätyään eläkkeelle hän opetteli vielä lasitöiden tekemisen. Äiti suunnitteli monet lasityönsä itse ja reumaiset kädet olivat taatusti kovilla töitä valmistaessa.

Jos minusta äiti oli ikäloppu jo silloin 31-vuotiaana saadessaan pikkuveljeni, niin muistan kuitenkin miten kaunis hän oli. Mieleen on jäänyt 70-luvun pitkä punamusta juhlamekko. Äiti oli kuin kuningatar. Kauniit, isot ja vaalean ruskeat silmät olivat kuin piste iin päälle. Äiti oli tarkka kropastaan. Hän lähti mielellään lenkille kanssani, vaikka mutisikin, että aina on oltava raitilla, kun Pirjo tulee kotiin. Minä yritin karistaa kiloja ja tietysti oli joka kerta toiveena nähdä kylän komeita poikia. Muutama hupaisa juttu tulee mieleen lenkeiltämme, mutta kaikkeahan ei tarvitse kertoa.

Mielessä on vieläkin ne keltaiset pitkät housut, jotka ostin Jokisen liikkeestä Vammalasta. Niissä oli kummassakin lahkeessa sivussa ns. muurahaisen polku. Housut olivat kevään suurinta muotia. Minulla oli ollut tarvittava raha siihen, että sain ne itselleni liikkeestä ja puolet jäi velaksi. Kun äiti kuuli asian, hän selvästi närkästyi ja antoi minulle toisen puolen: "Tämän viet heti huomenna liikkeeseen ja maksat laskun." Äiti ei voinut sietää velkaa. Kun minä lakkasin käyttämästä niitä pitkiksiä, niin äiti käytti ne loppuun. Meillä ei vaatteita turhaan roskikseen heitetty.

Äidin elämä oli pitkää päivätyötä ja monenlaisia murheita. Niinhän meidän jokaisen elämä on. Ei me lapsetkaan varmasti osattu aina äitiä avittaa oikealla tavalla arjen asioissa. Siivousinspiksiä me siskon kanssa saimme silloin tällöin ilman äidin pyyntöä. Veljelleni annoin viime kesänä ruskean, kokoontaitettavan kauppakassin ja sanoin sen tuoneeni joskus äidiltä. Velmies muisteli käyneensä kassin kanssa kaupassa ruokaostoksilla. Äiti kertoi kerran laittaneensa pikkuveljen pankkiin maksamaan laskua, kun ei itse töiltään ehtinyt. Pankinjohtaja oli pyytänyt kirjoittamaan nimen kuittiin. "Toinen nimi vielä" oli johtaja sanonut. Kuitissa luki MATTI MATTI. Matti oli äidin "silmäterä".

Vain muutama vuosi on aikaa siitä, kun siskon kanssa sisustimme äidin huonetta dementiayksikössä asuttavaan kuntoon. Teimmekö sen äidin mieleiseksi, sitä emme voi tietää. Jokainenhan meistä ajattelee omasta kokemuspohjastaan käsin arjen asioita ja toisen ihmisen tarpeita. Äidillä oli  todettu muistisairaus, alzheimer. Kotona hän ei voinut enää asua. Tänään tuon huoneen sisustus on purettu. Äiti on nukkunut yöllä viimeiseen uneen hoitajan syliin. Äiti sai kauniin ja lohdullisen lähdön lopulliseen kotiinsa. Hänestä huolehdittiin inhimillisesti viimeiseen henkäykseen asti.

Tänään on mielessä risteilleet monet muistot.  "Missä olet äiti?" on tehnyt mieli kysyä monta kertaa. Muistisairaus on ollut jopa raastava meidän läheisten osalta. Olisi pitänyt ymmärtää kysyä monta asiaa paljon aiemmin. Miksi sitä ei tajua aikanaan? Jossain vaiheessa on ollut suuri kapinointi vanhempia vastaan. Myöhemmin on herännyt ajatus siitä, missä oloissa omat vanhemmat ovat kasvaneet ja millaiset eväät he ovat saaneet elämään. Asia on avartanut omaa näkulmaa. Elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Sodan jaloista niukkuuden kautta nykyhetkeen. Huomaan, että muistoni äidista ovat hyvin työkeskeisiä. Äiti tulee mieleen asioista, joita hän on käsillään tehnyt.

Tämä päivä on ollut täynnä haikeutta. Samalla myös täynnä kiitollisuutta ja äidin kohtaamista niissä hetkissä, missä kulloinkin elettiin. Välähdyksiä sieltä täältä. Suurimman osan omista vuosistani olen asunut kaukana äidistä. Omassa aikuisessa arjessa äiti oli mukana puheluitten kautta. Mummo jäi omille lapsilleni etäiseksi pitkän välimatkan takia. Mummon syliin ei voinut kipaista milloin vaan. Asia tuntui monesti surulliselta. Olisipa ollut edes tämän päivän tietotekniikka käytettävissä.

Äidillä oli hyvä huumori ja elämä kantoi häntä arjen pienten asioiden avulla eteenpäin. Puutarhan hoito ja sienestys olivat hänelle intohimoja. Talven varalle oli aina monenlaista hyvää varastossa. Niistä riitti jaettavaksi meille lapsillekin. Venla oli äidin viimeisen vuoden tärkein kaveri kainalossa. Unilelu, joka saa sijansa mukana äidin viimeisellä matkalla.

Surutyö on alkanut jo vuosia sitten, mutta mitä on äiditön elämä? Sitä en vielä oikein ymmärrä.

Äitini, In Memoriam